The Project Gutenberg EBook of Pikku Lallin maapallo, by Mikael Sand

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Pikku Lallin maapallo

Author: Mikael Sand

Release Date: April 8, 2018 [EBook #56944]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU LALLIN MAAPALLO ***




Produced by Tapio Riikonen








PIKKU LALLIN MAAPALLO

Kirj.

Mikael Sand





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.




SISÄLLYS:

 1. Pohjoisnapa.
 2. Afrikka.
 3. Aasia.
 4. Pohjois-Ameriikka.
 5. Etelä-Ameriikka.
 6. Austraalia.
 7. Polyneesia.
 8. Maanjäristys.




1. Pohjoisnapa.

Jouluaatto. Karttapallo. Lalli ja Villi hyppäävät maailman avaruuteen.
He ovat menehtymäisillään napaseutujen yön pakkaseen. Uusi yritys.
Kuinka Villi pelastaa Lallin jääkarhujen kynsistä. Auttavaiset mursut.
Lalli joutuu tappeluun eskimopojan kanssa. Kummallinen maa. Kuinka
Lalli on vähällä menettää henkensä halveksiessaan eskimoitten
vieraanvaraisuutta ja heidän tarjoamaansa suojaa.


Jouluaatto ja kaikki sen ihanuudet olivat tiessään. Kuusen kynttilät
oli sammutettu, joululahjat jaettu ja jouluateria syöty. Pikku Lalli
oli saanut määräyksen mennä nukkumaan, sillä välin kuin äiti ja isä
istuisivat vielä hetkisen lukemassa. Pikku sisarukset olivat jo hyvän
aikaa olleet vuoteessa.

Pikku Lalli oli kahdeksanvuotias ja hänen nimensä oli oikeastaan Lauri,
vaikka hän pikku ressuna oli alkanut nimittää itseään Lalliksi, ja tämä
nimi säilyi yhä vielä. Hän ei siitä enää oikein pitänyt, mutta sitä ei
ollut niin helppo saada muuttumaan nyt, kun kaikki olivat siihen
tottuneet.

Lalli suuteli tottelevaisena äitiä ja isää toivottaen hyvää yötä ja
lähti lastenkamariin, missä hänen sänkynsä oli. Jo edeltäkäsin oli hän
kantanut sinne kaikki joululahjansa ja asettanut ne vierekkäin. Siinä
oli leikkikalua jos jonkinlaista, mutta myöskin vaatekappaleita, joita
Lalli ei oikein tahtonut suostua joululahjoina pitämään, koska ne
olivat tarpeellisia ja hän sai sellaisia vuoden muinakin aikoina. Ja
sitten oli lahjojen joukossa sellainenkin, josta hän ei oikein
tietänyt, pitäisikö hän sitä kuuluvana tarpeellisten tavarain vai
leikkikalujen joukkoon, mutta johon hän kuitenkin oli kiintynyt enemmän
kuin mihinkään muuhun. Sen tieltä sai väistyä sekä dominopeli että
torvi, ja ennenkuin hän meni vuoteeseen, täytyi hänen vielä kerran
asettua sitä ihmettelemään.

Se oli suuri, sileä monivärinen pallo, monine viivoineen ja
koukeroineen. Sinne tänne oli siihen painettu nimiä. Isä oli sanonut,
että pallo kuvasi koko maapalloa, ja että sininen merkitsi merta ja muu
väri maata. Olipa isä kaiken lisäksi osoittanut, missä Suomi sijaitsi,
vieläpä Helsinkikin, mutta Lalli ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että
maa saattoi olla noin pyöreä. Sehän oli litteä kuin suuri pannukakku!
Omin silmin oli hän sen joka päivä nähnyt. Ja kukapa voi myöskään
kävellä ja liikkua pallon pinnalla.

Mutta tähän ihmeelliseen joululahjaan ei kuulunut vain tuo pallo, vaan
myöskin pyöreä, kirkkaasti loistava sähkölamppu, jonka isä sanoi
esittävän aurinkoa, ja pieni kiiltävä pallo, joka kuvasi kuuta.
Valaistusjohdosta saatu sähkövoima pani koko laitoksen käyntiin, ja kun
kiersi nappulaa, alkoi aurinko valaista, maa pyöri akselinsa ympäri ja
kiersi samalla hitaasti aurinkoa, kun sillävälin pieni sinisenhohtava
kuu liikkui kehässä maan ympäri. Isä oli osoittanut Lallille, kuinka
Suomessa toisinaan oli päivä, toisinaan yö aina sen mukaan, käänsikö
maa tämän puolensa aurinkoon päin vai siitä poispäin. Myöskin tätä oli
ollut vaikea ymmärtää, sillä näkihän Lalli joka päivä, kuinka aurinko
nousi ja meni mailleen, mutta täytyihän isän tietää, sillä isä tiesi
kaikki.

Lallin täytyi vielä kerta saada nähdä tämä ihmeellinen koneisto
käynnissä, ennenkuin hän meni maata. Hän kiersi sähkönappulaa, ja jotta
kaikki näyttäisi oikein luonnolliselta, teki hän, kuten isä oli häntä
opettanut, ja sammutti kattolampun, niin että vain pieni aurinko ja
kalpea kuu loisti huoneessa. Ja sitten hän istahti sohvaan katselemaan.

Kaikki näytti niin ihmeelliseltä ja salaperäiseltä, ja samaa mieltä
oli varmasti myös Villi, tuo hauska punakeltainen kissa, joka
sohvalla Lallin vieressä vihreän-säkenöivillä silmillään tuijotti
ihmelaitokseen. Hiljaa suristen pyöri maa, ja Lalli näki päivän ja yön
vaihtuvan eri maanosissa, ja kun Euroopassa oli päivä, niin oli yö
Amerikassa, ja kun Lalli oikein tarkkasi, oli hän vielä lisäksi
ymmärtävinään, kuinka toisin ajoin voi olla kesä, toisin ajoin talvi.
Hän oli näkevinään, kuinka pieni maa tyhjässä, kylmässä avaruudessa
kiersi valaisevaa ja lämmittävää aurinkoa, joka taasen antoi kirkkauden
kuulle, joka itsessään oli pimeä. Hänen silmiänsä rupesi oikein
huimaisemaan ja hänestä tuntui, että hän itse istui ilman tukea tuolla
tyhjässä avaruudessa ja että hänen piti hypätä maahan, jottei jäisi
jäljelle kun se vieri tiehensä. Samantapaiselta tuntui ehkä
Villistäkin, sillä selvästikin se kyyristäytyi loikkaukseen hypätäkseen
sekin maahan.

-- Hyppäämmekö, Villi, -- kysyi Lalli vapisten jännityksestä.

-- M-jaa, -- vastasi Villi ja kehräsi, niin että kuului kuin
sähkökoneen surina.

Oli todella liian houkuttelevaa. Lalli tunsi, että hänellä täytyi olla
uskallusta hyppäykseen. Mutta mihin pitäisi hänen näin ollen suunnata
lentonsa? Tosin hän saattoi hypätä takaisin Helsinkiin, mutta hän voi
myös yhtä kernaasti pudottautua jotakin toista paikkaa kohti, jota hän
ei ennen ollut nähnyt, ja tämä olisi hänestä yhdentekevää. Sillä hän
tahtoi niin mielellään nähdä myöskin muita maapallon seutuja eikä vain
alituisesti samoja katuja ja esplanadeja.

Tuolla korkealla pallon kuvulla, juuri siinä, missä kiiltävä
teräsakseli tuli näkyviin, oli soma valkoinen patalakki. Se ei
ensinkään muistuttanut noita kaikkia muita koreavärisiä maita. Lalli
oli aikonut kysyä isältä, mitä se merkitsi, mutta jotakin oli sattunut
esteeksi, ja hän oli unohtanut koko kysymyksen teon. Nytpä hän saattoi
siitä ottaa selvän omin päin.

-- Hyppäämmekö tuolle valkealle täplälle, Villi, -- kysyi Lalli.

-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sen silmät säkenöivät vielä tulisemmin.

-- Kas nyt, -- huusi Lalli ja hyppäsi kohti salaperäisesti pyörivää
maata ja otti vauhtia maalinaan valkea patalakki, joka juuri silloin
oli yönpimeydessä. Samalla kertaa kuin hän loikkasi Villikin, ja he
lensivät kumpikin vierekkäin pienen, kiiltävän kuun ohitse ja kierivät
alas maan valkeaa patalakkia kohti halki sinisen avaruuden, joka
jäätävän kylmänä tuulahteli heidän ympärillään miljoonien tähtien
säihkyessä. Henki aivan salpautui Lallilta, niin ettei hän tullut
tajuihinsa ennenkuin huomasi olevansa pitkällään pehmeässä lumessa
kissa vieressään. Hän nousi pystyyn innoissaan ja uteliaana, mutta
väristen vilusta, sillä oli hirvittävän kylmä.

Hän huomasi seisovansa keskellä loputtoman laajaa lumilakeutta. Hänen
yläpuolellaan kaareutui tummansininen taivas, missä tähdet tuikkivat,
ja niiden keskellä vaelsi suuri, pyöreä täysikuu, hopeakasvot leveässä,
hyväntahtoisessa irvistyksessä. Taivaankannen toisella puolella kajasti
salaperäinen, vihreä ja keltainen hohde, jonka räiskyvät tulikielet
hyppelivät tähtiin saakka. Lalli tiesi sen revontuliksi, sillä kerran
ennenkin hän oli näitä tulia nähnyt, joskaan ei niin kauniita.

Tässä ihmeellisessä valossa hän näki vasemmalla puolellaan korkeita,
sinisiä jäävuoria, jotka kimaltelivat revontulten loimossa. Ei
ääntäkään kuulunut valkealta, autiolta lakeudelta, lukuunottamatta
Villin levotonta naukumista, kun se kahlasi syvässä lumessa. Kaikki
näytti kuolleelta ja jääksijähmettyneeltä, ja pakkanen oli niin hirveä,
että Lalli töin tuskin kykeni hengittämään. Se puri korvia, nenää,
sormia ja varpaita ja tunkeutui vastustamattomasti ohkaisten vaatteiden
lävitse. Hän vapisi kuin haavanlehti, ja hänestä tuntui, että hänen
kohta täytyisi paleltua kuoliaaksi, jollei pääsisi pois tästä hirveästä
paikasta.

-- Miaa-u, miaa-u, -- valitti Villi. -- Jähmetyn jääksi, tule pois
täältä!

Oli kummallista, kuinka hyvin Lalli saattoi ymmärtää mitä Villi sanoi.
Ennen hän ei ollut sitä ensinkään ymmärtänyt.

-- Miten voimme sitten päästä täältä? -- sai Lalli kysytyksi, vaikka
hampaansa kalisivat.

-- Hyppää, hyppää, -- sähähti Villi kärsimättömästi. -- Minä jähmetyn
kohta niin, etten kykene hyppäämään. Joudu!

-- Mutta minne päin, -- kuului kuiskaus Lallin kylmänsinisiltä
huulilta.

-- Etkö muista, että hyppäsimme kuun oikealta puolen aivan sen ohitse,
-- vastasi Villi. -- Jos nyt hyppäämme sen vasemmalta puolelta, niin
joudumme kyllä oikeaan paikkaan. Olimme hulluja kuin rotat kumpikin.
Tämähän on pohjoisnapa, totta tosiaan, ja sydäntalvi päälle päätteeksi.
Istuin ja katselin maapalloa sen kiertäessä ja huomasin, että täällä on
monta kuukautta kestävä yhtämittainen yö, mutta sitten taas kesällä ei
aurinko moneen kuukauteen mene mailleen. Meidän olisi tietysti pitänyt
tulla tänne kesällä. Hyppää nyt! M-jaa!

Ja Villi otti vauhtia ja hyppäsi kohti kuuta, aivan kuin olisi aikonut
siepata sen kiinni. Lalli otti myöskin vauhtia jonkunverran oikeaan
tuosta hyväntahtoisesti irvistävästä hopeakiekosta. Taaskin vilisi
jääkylmä ilma heidän ympärillänsä, he lensivät kuun ohitse, ja äkkiä
istuivat he läähättäen vierekkäin sohvalla. Heidän edessään pyöri maa
hitaasti, ja aurinko valaisi sinisiä meriä ja koreiksi maalattuja
maita.

Lalli huomasi nyt, että hän todella oli ollut typerä hypätessään juuri
silloin, kun pohjoisnapa oli pimeän peitossa, sillä maanakseli oli
vähän vinossa, niin ettei tämä napa saanut auringonvaloa, vaikkakin maa
teki monta kierrosta. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes maa oli tullut
auringon toiselle puolelle, jolloin aurinko loi kauan aikaa valoaan
tuolle valkealle patalakille.

Hiljalleen maa kiersi aurinkoa puolen kierrosta ja nyt loistivat kaikki
maanakselin ympärillä olevat seudut heloittavan kirkkaassa
auringonpaisteessa. Nyt mahtoi siellä varmastikin olla kesä ja lämmin.

-- Tule nyt, Villi, -- huusi Lalli. -- Ei meidän sovi säikähtää niin
vähäisestä. Hyppää nyt!

-- M-jaa! -- parkaisi Villi, ja niin lensivät he taaskin kuun ohitse ja
halki jäätävän maailmanavaruuden ja taaskin kierivät he suin päin
pehmeään lumeen, vaikkakin tällä kertaa heloittavassa päivänpaisteessa.
Aurinko ei kylläkään paljoa lämmittänyt, mutta sen säteet kimaltelivat
niin kauniisti sulavalla lumella.

Kun Lalli nousi pystyyn ja silmäili ympärillensä, huomasi hän taaskin
olevansa laajalla ja kimaltelevalla lumi- ja jäälakeudella, mutta tällä
erää ei näköala ollutkaan aivan yhtä yksitoikkoinen kuin edellisellä
kerralla. Hänen vasemmalla puolellaan kohosi jään keskestä jotakin,
joka mustine kallioineen ja sinisine jäävuorineen näytti saarelta, ja
hänen ja saaren välillä kimalteli sula salmi auringonpaisteessa. Tässä
salmessa uiskenteli siellä täällä hitaasti liikkuen valtavan suuria
jäävuoria. Myöskin toisilla tahoilla näkyi tummia railoja, ja Lalli
luuli huomaavansa, että se jääkenttä, jolla hän ja Villi seisoivat,
liikkui hitaasti eteenpäin. Se oli varmaankin vain tavattoman suuri,
irtonainen jäälautta, ja hänen täytyi koettaa päästä salmen yli
saarelle, muutoin saattoi hän joutua suureen vaaraan.

-- Joudu nyt, Villi, -- huusi hän sentähden kissalle, joka ylen
vastahakoisesti kahlasi nuoskeassa lumessa, -- muutoin ajaudumme
merelle. Minä näin selvästi, että oli kirjoitettu "Atlantin valtameri"
tuolle suurelle siniselle kentälle valkean patalakin alapuolella.

Villi naukaisi myöntävästi, ja sitten alkoivat molemmat kahlata lumessa
salmea kohti, mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin Villi käännähti
ympäri vihaisesti sähähtäen, ikäänkuin olisi kuullut jotakin
epäilyttävää heidän takanansa.

Kun Lalli katsoi taakseen, jähmettyi hän kauhusta, sillä heidän
kintereillään hiipi hirveän suuri, valkoinen karhu, veripunainen kita
ammollaan.

Kun karhu älysi olevansa keksitty, aikoi se heti syöksyä heidän
kimppuunsa, mutta Villi oli vielä vikkelämpi ja loikkasi nopeasti kuin
salama karhun päälle ja alkoi raapia sen silmiä ja purra sen korvia.
Karhu tavoitteli kissaa raskaalla kämmenellään, joka olisi kissasta
tehnyt märän läiskän, jos isku olisi osunut, mutta Villi livahti
syrjään ketterästi kuin orava puolelle ja toiselle ja puri ja repi
edelleen ja huutaen samalla Lallille.

-- Paina sinä nyt tiehesi, sillä välin kuin minä tätä pidättelen! Minä
sinut kyllä taaskin tavoitan.

Lalli ymmärsi, ettei hän voinut tehdä sen viisaammin ja juoksi avoveden
partaalle. Siinä menettelyssä ei ollut paljon järkeä, koskapa hän ei
tiennyt miten hän pääsisi sen ylitse, mutta eipä hän keksinyt
parempaakaan.

Kun hän tuli jäälautan reunalle, näki hän siellä koko joukon kömpelöitä
olentoja, jotka makasivat vatsallaan jäällä ja nauroivat Villin ja
karhun ottelulle niin, että hampaat, jotka olivat kuin norsun
torahampaat, loistivat auringonpaisteessa.

-- Häh, häh, häh, -- röhkivät ne. -- Sattuikin hyvästi roistolle. Siinä
mokomalle palkkansa siitä, että tulee varastamaan meiltä poikasiamme,
kun käännämme vähänkin selkämme niille. Pelkuri raukka se on ja
kavahtaa kyllä ahdistamasta täysikasvuista mursua, mutta kas poikasen
tappajaksi siinä on miestä.

-- Eivätkö herrat voisi auttaa minua salmen toiselle puolelle, -- kysyi
Lalli kohteliaasti kumartaen ja tapasi kädellään tukkaansa nostaakseen
lakkiaan, niinkuin hän oli tottunut tekemään, vaikka hänellä ei
ollutkaan lakkia lainkaan päässään.

Muuan suurimmista mursuista hillitsi naurunpuuskansa.

-- Tottahan sen toki voin tehdä, pikku nallikka, -- röhkäisi hän
suopeasti. -- Näyt kyllä kuuluvan ihmiskuntaan sinäkin, ja ihmiset
eivät ole hyvänsävyisiä meitä mursuja kohtaan, mutta sinä olet
huomaavainen ja kohtelet meitä vesieläimiä, niinkuin kunnollista väkeä
ainakin. Ja sitten vielä tuon kissapahuksen takia, joka sulla on
mukanasi ja joka niin nasevasti antaa karhulle kyytiä, tahdon viedä
teidät molemmat salmen toiselle puolelle. Toverit, pitäkää nyt Nallea
matkan päässä!

Kaksi suurinta koirasmursua asettui heti paikalla karhun tielle
torahampaat uhkaavasti kohollaan, sillävälin kuin Villi ja Lalli
kiipesivät ystävällisen mursu-vanhuksen selkään tämän lähtiessä uida
lekottelemaan salmen poikki taakkoinensa.

Jään reunamalla salmen toisella puolella seisoi kiireestä kantapäähän
nahkavaatteisiin puettu poika ja katsoa tuijotti tulijoihin suurin,
hämmästynein silmin ja suu selällään. Hänen kasvonsa olivat
keltaisenruskeat, poskipäät ulkonevat ja nenänsä litteä, ja kädessään
hän piti pientä jousta. Hän oli suunnilleen Lallin ikäinen.

-- Mikäs hullunkurinen poika tuo on, -- kysäisi Lalli.

-- Onhan se eskimopoika, tiedän mä -- vastasi mursu vähän äreästi. --
Etkös ole ennen mokomia nähnyt? Ne ovat ilkeitä pahuksia ja ampuvat
meitä noilla pitkillä, terävillä puikoillaan.

-- Hei, poika, -- huusi Lalli. -- Jos ammut mursu-ystävääni, niin
saatpa minulta vasten silmiäsi.

-- Kaikkea vielä, siihenpä et kykene, -- virnisti poika. Ja sitten otti
hän yhden pieniä nuoliaan, asetti sen jouselle ja ampui kohti mursua.
Nuoli oli toki liian heikko voidakseen tunkeutua paksun nahkan lävitse,
mutta niin pian kuin Lalli oli tullut kyllin lähelle jäänreunamaa,
hyppäsi hän maihin ja kävi pojan kimppuun; ja syntyipä siitä oivallinen
ottelu, niin että pojat kierivät keränä lumessa. Vieras poika oli
väkevä kuin nuori karhu, mutta Lalli kun oli paljon ketterämpi ja
sukkelatuumaisempi, ei hän ollut toista huonompikaan. Vihdoin viimein
olivat molemmat niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet tapella kauempaa,
ja sitten nousivat he pystyyn ja nauroivat, tulivat hyviksi ystäviksi,
ja vieras poika kertoi, että hänen nimensä oli Patsu ja että hän oli
päällikön poika.

-- Mikä paikka tämä on, -- kysyi Lalli, kerrottuaan toiselle, kuinka
hän oli sinne joutunut.

Uteliaana hän katseli noita kimaltelevia jäävuoria, mustia kallioita,
joita siellä täällä auringon puolella peitti sammal ja vihreät korret.
Toisin paikoin olivat vuoret suurien vesilintuparvien peitossa, sillä
linnuilla oli siellä pesänsä.

-- Tämä on kaukainen saari Jäämeren perukoilla, -- vastasi poika
koppavan näköisenä. -- Tämä on komein paikka koko maailmassa. Täällä
sinä saat ampua peuroja ja isoja myskihärkiä ja hylkeitä ja kaloja.
Täällä ei tarvitse koskaan nähdä nälkää, kunhan vain osaa hankkia
varastoja talven varalle. Tietäisitpä vain, miten ihanata rasvaa me
täällä syömme! Sellaista sinä et saa missään muualla maailmassa.
Käyppäs mukanani isäni asuntoon, niin saat nähdä jotakin hienoa. Se on
koko heimon ja piankin koko maailman muhkein talo. Mutta mikä
hassunkurinen eläin sinulla on seurassasi?

-- Onpahan vain kissa, -- vastasi Lalli. Mutta jollet ole sille kiltti,
niin voi se repiä silmät päästäsi, niinkuin se repi jääkarhulta.

-- Tekikö se niin? -- kysyi poika kunnioittavasti. -- Silloinpa en
uskalla siihen koskea.

Ja sitten kiitteli Lalli mursua ja puristi hyvästiksi kahden kouran sen
oikeata etukäpälää. Sitten kävelivät molemmat pojat saaren rinnettä
ylöspäin Villin seuratessa kintereillä.

Matkalla he näkivät peuralaumoja ja parven isoja, rumia eläimiä, jotka
osaksi muistuttivat härkää, osaksi lammasta.

-- Älä ärsyttele noita -- varoitti eskimopoika. -- Ne ovat kovin
vaarallisia, eikä pyssynluoti läpäise niiden otsaa.

Lalli oli hyvin kohtelias myskihärille ja kumarsi niille ja kysyi, mitä
syötävää ne lumesta löysivät. Ja ne tirkistelivät suopeasti häneen
hirvittäväin sarviensa alta pienillä, säkenöivillä silmillään ja
vastasivat, että ne kaapivat sammalta ja muita kasveja lumen alta
niillä paikoin, missä kalliot eivät vielä olleet paljastuneet. Eläimet
näyttivät kuitenkin niin vaarallisilta ja äksyiltä, ettei Lalli jäänyt
pitemmäksi aikaa juttelemaan, vaan kiiruhti eteenpäin.

Matkalla he kohtasivat vielä muitakin nisäkkäitä ja lintuja, joista
monet olivat lumivalkeat. Hän oli niitten joukossa tuntevinaan sekä
kettuja että jäniksiä, vieläpä susiakin. Nämä eläimet hiipivät
kuitenkin enimmäkseen syrjään, kun ne näkivät molemmat pojat tuleviksi.

-- Enpä luullut, että pohjoisnavalla olisi näin paljon eläimiä, --
sanoi Lalli ihmeissään.

-- Äh sinua, eipä ole sinulla maantietosi selvillä, -- nauraa virnisti
Patsu. Ei tämä vielä ole varsin pohjoisnapaa. Etpä aivan oikein osannut
hypätä, kun tänne tulit. Et ottanut näet laskuihisi, että maa kierii,
ja siten jouduit tähän kohtaan, joka on hyvän taipaleen päässä navalta!
Enpä muuten luule siellä maata olevankaan, vaan ainoastaan pelkkää
jäätä.

-- No, sepä onkin samantekevää, -- arveli Lalli. -- Sain aivan
tarpeekseni navasta, kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Mutta enpä
vielä voi nähdä isäsi taloa.

-- Etkö näe tuolla kallion kyljessä tuota hienoa taloa? -- huudahti
Patsu aivan loukkaantuneena, -- tuota valkoista tuolla?

-- Sehän on vain jääröykkiö -- nauroi Lalli.

Eskimopoika näytti nyrpeältä ja vihaiselta ja joudutti kulkuaan, ja
pian tulivatkin he valkoisen kukkulan luo, joka oli aivan kuin mikäkin
valkoinen hatunkoppa, jossa on reikä kupeessa. Sekin ilmeisesti näytti
sulavan, sillä vesi valui sen sivuja pitkin päivän paistaessa.

-- Teiltähän sulaa koko talo, -- sanoi Lalli.

-- Isä onkin juuri paraikaa laittamassa kesäasuntoa nahoista, --
vastasi Patsu äreästi. -- Mutta talviasunto on joka tapauksessa paljon,
suurempi ja kauniimpi, niin että tahdoin sen ensin sinulle näyttää.

He ryömivät aukosta sisään ja tulivat matalaan suojaan, jonka seinillä
riippui hylkeennahkoja. Siellä löyhkäsi merirasvalle ja kalalle ja
savunkitkalle ja kaikenlaiselle muulle ilkeälle, mutta kylmä siellä
vain ei ollut. Sisällä istui vanha ja ruma eskimoakka ommellen nahkoja
yhteen luuneulalla.

-- Kuka sinä olet, -- kysyi akka ja tirkisti Lallia pistävillä,
mustilla silmillään.

-- Nimeni on Lauri ja tulen Helsingistä, -- vastasi Lalli reippaasti.

Silloin akka käski hänet istumaan ja kestitsi häntä hylkeenrasvalla ja
raa'alla kalalla. Kun Lalli ei voinut syödä mitään kestityksestä, kävi
akkakin happameksi ja nyreäksi niinkuin Patsu.

-- No, eikös talomme ole mielestäsi suuri ja hieno, kysyi poika,
tahtoen, että äiti omin korvin saisi kuulla Lallin halveksivan
arvostelun heidän kodistaan.

-- Jopa jotakin, -- vastasi Lalli mahtavasti. -- Meidän talomme
Helsingissä on yhtä korkea kuin tuo kallio, ja siinä asuu enemmän kuin
sata henkeä.

-- Nytpä valehtelet, -- kiljaisivat sekä poika että akka yhteen ääneen.
-- Sinä olet ilkeä ihminen ja halveksit meidän vieraanvaraisuuttamme.
Et syö meidän ruokaamme ja parjaat meidän taloamme.

Ja akka aikoi käydä hänen kimppuunsa ja lyödä häntä isolla
valaanluulla, mutta silloin oli Villi taaskin esillä ja sylki ja sähisi
niin kiukkuisesti, ettei akka uskaltanut Lalliin kajota, varsinkin kun
Patsu häntä varoitti ja kertoi, kuinka vaarallinen otus kissa oli.

-- Kunhan vain mieheni tulee kotiin, niin keihästää hän sekä sinut että
tuon pienen pedon, -- kirkui akka raivoissaan. -- Kohtapa hän palaakin
kotiin kalamatkaltaan.

Kun Lalli silmäili ulos oviaukosta, näki hän todellakin nahkatamineisen
miehen lähestyvän avoimella salmella soutaen salaman nopeudella
nahkavenettä, jota hän ihmeteltävän taitavasti ohjasi ainoalla
kaksilapaisella airollaan.

Patsu ja akka olivat myöskin älynneet soutajan ja huutelivat häntä
kiiruhtamaan ja surmaamaan nenäkkään vieraan, joka oli häväissyt heidän
kotiansa ja vieraanvaraisuuttaan. Pian oli mies maissa ja tölmäsi majaa
kohti pitkä keihäs kädessä.

Lalli kiiruhti ulos majasta Villi kintereillään ja koetti turhaan
ennättää raivostuneen miehen tieltä. Koko ajan hän tunsi tukalaa
tunnonvaivaa, sillä olivathan eskimot kuitenkin yleensä olleet hänelle
ystävällisiä, eikä hänen olisi pitänyt kerskata isolla kotitalollaan.

-- Hyppää, hyppää, -- huusi Villi, kun mies oli aivan kohdalla keihäs
uhkaavasti ojossa.

Lalli ymmärsi heti, mitä kissa tarkoitti, ja teki mahtavan loikkauksen
avaruuteen jonkun verran vasempaan auringosta.

Melkein turtana hurjasta vauhdista heräsi hän taaskin tajuihinsa
sohvalla lastenkamarissa, edessään pyörivä maapallo. Mutta Villi näytti
olevan aivan tajutonna, sillä se nukkui silmät ummessa sykkyrässä
sohvan nurkassa.

-- Olivatpa ne aika ilkeitä ihmisiä, -- sanoi Lalli Villille, joka
juuri raotti silmiään ja haukotteli ja venytteli itseään. --
Hyppäämmekö sinne takaisin isän pyssy mukanamme ja ammumme heidät?

-- M-jaa, -- sanoi Villi ja haukotteli uudelleen.

Oli ihmeellistä, ettei Lalli lainkaan ymmärtänyt kissan puhetta täällä
kotona, vaan ainoastaan tuolla etäisellä maapallolla. Itsekin hän oli
hyvin väsynyt ja uninen, eikä hänellä ollut suurtakaan halua palata
pohjoisnavalle, eivätkä nuo tunnonvaivat tahtoneet jättää häntä
laisinkaan rauhaan. Hän pysäytti sentähden sähkökoneen, aurinko ja kuu
sammuivat ja maa lakkasi pyörimästä akselinsa ympäri.

Senjälkeen riisuutui Lalli hiljaa ja ryömi vuoteeseen.




2. Afrikka.

Lalli suunnittelee uusia matkoja. Hiekkameri. Kuumuutta ja janoa. Villi
tahtoo maistella linnunmunia, mutta sen sijaan korjaa lintu sen
itsensä. Yksin erämaassa. Beduiinit. Ihmeellinen matto. Yö metsässä.
Jalopeura vähällä syödä Lallin, mutta norsu pelastaa hänet. Äkäpäinen
sarvikuono. Villin kertomus. Kuinka neekerit tekivät Lallista
pyhimyksen. Pako majasta. Maton kohtalo.


Kun Lalli seuraavana aamuna heräsi, virui hän kauan vuoteessaan ja
mietiskeli. Hän ei voinut päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo
hänen ihmeellinen kokemansa ollut vain unta, vai oliko hän todella
käynyt pohjoisnavalla. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tietysti kysyä
äidiltä, mutta kun hän mietti tarkemmin asiaa, ymmärsi hän, että tämä
aivan varmaan selittäisi koko jutun unennäöksi. Hän päätti sentähden
vielä samana iltana yrittää uudelleen; päivällä hän ei sitä voinut
tehdä, sillä silloin oli lastenkamari tykkänänsä pikku sisarusten
vallassa. Jos hänen tälläkin kertaa onnistuisi hypätä karttapallolle,
niin täytyihän edellisen illan seikkailujen olla tosia, vaikka ne
selvällä päivällä hänestä tuntuivatkin sangen vähän todellisilta.
Päivän valossa tuntui aivan mahdottomalta hypätä tuolle pienelle,
sileälle pallolle.

Hän leikki sentähden koko päivän uusilla leikkikaluillaan ja pikku
sisarustensa kanssa, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvää yötä
vanhemmille, meni hän keittiöön noutamaan Villin ja istui sohvalle
karttapallon eteen kissa sylissään.

-- Hyppäämmekö taaskin maapallolle, Villi? -- kysyi hän, mutta kissa
katseli vain silmät unisina ja ymmärtämättä häntä.

Silloin pani Lalli sähkökojeen käyntiin ja istui hetkisen katsellen
kiertävää palloa. Hän ihmetteli mielessään, minne hän tällä kertaa
hyppäisi. Häntä houkutteli puoleensa eniten tuo suuri Euroopan
alapuolella oleva maanosa, jonka nimeksi hän tavaili "Afrikka". Hän oli
usein kuullut tuon nimen puhuttaessa neekereistä, jalopeuroista ja
muusta sellaisesta, ja hän tahtoi kernaasti päästä sinne omin silmin
näkemään nämä ihmeet.

Kotvasen istuttuaan tunsi hän päässään samaa huimausta kuin edellisenä
iltana, ja hänestä tuntui taaskin, kuin olisi aivan helppo temppu
hypätä tuohon maanosaan. Hän silmäili kysyvästi Villiin, ja nytpä
istuikin kissa aivan valveilla valmiina hyppäykseen.

-- Kas nyt! -- huusi Lalli.

-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sitten lensivät molemmat pienen auringon
ohitse ja halki kylmän avaruuden.

Tällä kertaa he tulla tupsahtivat pehmeään kuumaan hiekkaan, ja kun
Lalli nousi pystyyn ja katseli ympärillensä, huomasi hän seisovansa
keskellä autiota hiekkalakeutta, joka levisi joka taholle silmän
kantamattomiin, niinkuin mikä punaisenruskea meri pitkine
aaltoviivoineen. Missään ei näkynyt muuta kuin hiekkaa ja yhä vain.
hiekkaa. Hänen päänsä päällä kaareutui taivas niin kirkkaan sinisenä,
ettei hän mokomaa ollut koskaan ennen nähnyt, ja tältä taivaalta poltti
aurinko hirvittävän kuumasti, niin että hänestä tuntui, että se pian
paistaa hänet.

-- Hui, -- sanoi Lalli. -- Mitä ihmettä me täällä teemme? Täällähän ei
ole paljon parempi olla kuin pohjoisnavallakaan, vaikka täällä onkin
kuuma eikä kylmä. Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiekkaa.

Mutta Villi ei häntä kuunnellut. Sen huomio oli kokonaan kiintynyt
hiekkaan, johon se tuijotti, ja kun Lalli otti selvän siitä, keksi hän
hiekassa kuopan ja sen pohjalla ison joukon valtaisen suuria munia,
jotka olivat pikku siskon pään kokoisia.

Villi haisteli munia ja alkoi purra yhtä rikkoakseen kuoren ja
syödäkseen sisällön, mutta kuori oli niin paksu, ettei se saanut sitä
rikki.

-- Odotas, minä autan sinua, -- sanoi Lalli ja otti kiven iskeäkseen
sillä reiän kuoreen.

-- Eipä olisi hullummaksi tässä helteessä juoda tuollaista munaa.
Tahtoisinpa tietää, millä linnulla on mokomat munat.

Samassa kuului kohua ja siipien suhinaa, ja kun Lalli katsoi taakseen,
tulla tuhisi valtavan suuri korkeajalkainen ja pitkäkaulainen lintu
juosten hiekka-aukean yli ja seuloen lyhyitä siipiään ottaakseen siten
vielä vinhempaa vauhtia. Se syöksähti suoraa päätä Villin kimppuun ja
sähisi uhkaavasti:

-- Rosvo! Varas! --

Mutta Villi oli uljas kuten aina ja hyppäsi linnun selkään kynsiäkseen
sitä. Silloin hulmahti lintu tiehensä samaa huimaa vauhtia, Villin yhä
kököttäessä sen selässä, ja kohtapa oli Lalli yksinään autiolla
hiekka-aavikolla polttavan auringon alla. Hän tunsi itsensä kerrassaan
hylätyksi, hänen päänsä oli kuumuudesta kipeä, ja kova jano alkoi
vaivata häntä.

Jonkun aikaa juoksi hän kuumassa hiekassa pakoonkiitävän linnun
perästä, mutta yhtä hyvin olisi hän voinut tavoitella tuulta. Lopuksi
menetti hän tykkänään rohkeutensa, ja hän istahti itkien hiekkaan, joka
poltti niin ilkeästi housujen lävitse. Hänestä tuntui, että hänen
täytyi täällä yksinäisyydessä kuolla helteeseen ja janoon, eikä hän
kuitenkaan voinut pakottaa itseään hyppäämään tiehensä, niinkuin oli
tehnyt pohjoisnavalla. -- Miten saattaisikaan hän jättää Viliinsä
pulaan, Villin, joka oli pelastanut hänet jääkarhun kynsistä? Kun hän
vihdoin loi katseensa ylös, näki hän aivan lähellänsä ihmeellisen näyn.
Hänen edessään oli pitkä jono kömpelöitä, kuormitettuja kameeleja,
joita tupsu- ja punalakkiset miehet hoputtivat kulkemaan, ja kameelien
molemmin puolin ratsasti muhkeita ratsumiehiä valkeissa, liehuvissa
viitoissa ja kierteiset turpaanit päässä. Heillä oli tummat,
auringonpaahtamat kasvot, mustat, säihkyvät silmät ja aseinansa pyssyt
ja käyrät miekat. Kookas, mustapartainen mies lumivalkoisen ratsun
selässä ajaa karautti Lallin luo.

-- Ei sinun sovi itkeä vetistellä, poika, -- sanoi hän rypistäen
kulmakarvojaan. -- Sen saat jättää tyttöjen toimeksi. Mitä on
tapahtunut?

Lalli kertoi yhä vain nyyhkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja selitti,
että Villi oli kerran pelastanut hänen henkensä.

Silloin kirkastuivat miehen ankarat kasvot, ja hän sanoi:

-- Ystävyys on jalo tunne, ja sentähden suon sinulle anteeksi
epämiehekkäät kyyneleesi. Muutamat nuorista miehistäni saavat heti
lähteä ajamaan kamelikurkea takaa. Sinä voit sillä välin nousta
hevoseni selkään ja seurata minua keitaalle.

Silloin tunsi Lalli itsensä aivan uljaaksi ja iloiseksi, ja ratsastaja
nosti hänet korskuvan, valkoisen ratsun selkään, ja niin ratsastivat he
kappaleen matkaa halki suuren erämaan, jota ratsastajat nimittivät
Saharaksi, aina siksi, kunnes näkivät edessään huojuvia palmuja,
vihantia ruohokenttiä ja loistavanvärisiä kukkia. Sinne suuntasi
karavaani kulkunsa, ja miehet, jotka sanoivat itseään beduiineiksi,
pystyttivät teltan palmujen varjoon kaivon luo, jossa oli raitista,
kirkasta vettä. Ja sitten tarjosivat he Lallille taateleita ja leipää
ja kamelinjuustoa ja muuta hyvää odotellessaan nuorten miesten paluuta
kamelikurjenajosta.

Vihdoin tulivat nämä takaisin tuoden mukanansa kuolleen kamelikurjen,
mutta kissasta he eivät olleet nähneet jälkeäkään.

Silloin oli Lallin vaikea pidättää kyyneleitään, mutta hän häpesi
komeaa, mustapartaista päällikköä ja koetti pysyä niin rohkeana kuin
suinkin. Kaikki beduiinit olivat hyvin ystävällisiä hänelle ja
kertoivat merkillisiä juttuja niistä maista, joissa he matkoillaan
olivat käyneet: alavasta Egyptistä vanhoine pyramiideineen, jonka läpi
Niili virtasi, tehden maan hedelmälliseksi tulvillaan, villistä
Abessiniasta ja ihanasta Algeriasta, mutta ennen kaikkea niistä
seuduista, missä neekerit asuivat, ja edelleen tiesivät he kertoa
kauniita satuja sulttaaneista ja kalifeista ja ihanista prinsessoista,
ja varsinkin eräällä heistä, vanhalla dervishillä nimeltä Romallah, oli
loppumaton satuvarasto.

Aurinko meni mailleen punaisen hiekkarneren taa, yö teki tuloaan
hämmästyttävän nopeasti ollenkaan hämärtämättä, ja pian tuikkivat
tähdet tummansinisellä taivaalla kuin mitkäkin säihkyvät timantit.
Mutta yhä vain istui Lalli kuuntelemassa vanhan dervishin kertomusta.

-- Minä pidän sinusta, poika, -- sanoi ukko lopulta, -- ja pidän
myöskin siitä, että suret kissaasi, joka on ollut sinun ystäväsi ja
pelastajasi. Minä autan sinua, jos lupaat, ettet kerro mitään
heimolleni, ja tuot takaisin sen, minkä sinulle lainaan.

Kaiken sen lupasi Lalli mielihyvällä, ja sitten kertoi vanhus, että
hänellä oli hallussaan matto, joka aikoinaan oli ollut prinssi
Husseinin oma ja jolla oli se ominaisuus, että jokainen, joka istui
sillä, voi päästä minne ikinä vain tahtoi ja olla heti perillä
haluamassaan paikassa.

Dervishi otti rääsymytystä esiin vanhan kuluneen maton, jossa oli
omituisia, haalistuneita kirjauksia.

-- Istahda vain tälle ja toivottele itsesi sinne missä kissasi on, --
kuiskasi hän juhlallisesti, -- mutta kun olet ystäväsi löytänyt, täytyy
sinun tuoda matto takaisin.

Tämän Lalli lupasi ja istahti heti matolle lausuen sitten halunsa
päästä sinne missä Villi oli.

Tuskin oli hän sen tehnyt, ennenkuin hän huomasi istuvansa miltei
pilkkosen pimeässä. Hänen korvissaan kuului kuin korkeitten puitten
hiljaista suhinaa, ja hänen päänsä päällä tuikki jokunen tähti pimeyden
halki. Tämä pimeys oli niin läpäisemätön, ettei hän aluksi, ennenkuin
hänen silmänsä oli ehtinyt pimeään tottua, voinut nähdä mitään
ympärillään, mutta metsä oli ääniä täynnä. Pimeästä erotti tömisteleviä
ja polkevia ja hiipiviä ja tassuttelevia askeleita, hirveätä ulvontaa,
mylvintää, korskumista ja toitottamista, ja ylinnä kuului kuin
kaukaisena ukkosen jyrinänä kauhea karjunta, joka pani Lallin
vapisemaan. Tämä oli kauhea paikka, ja hän melkein katui, että hän oli
tullut sinne, mutta sitten hän ajatteli Villiä ja koetti olla rohkea.
Pimeän takia oli mahdotonta nähdä, oliko kissa todella läheisyydessä,
ja peläten noita kaikkia petoeläimiä hän ei uskaltanut huutaakaan.

Kuten pohjoisnavalla ymmärsi hän myöskin täällä eläinten kieltä. Toiset
parkuivat nälkäänsä, toiset uhkailivat toisiansa, ja toiset taas
kutsuivat luokseen puolisoaan tai metsästystovereitaan. Lähellä
olevassa lammikossa korskahteli ja uida läiskytteli moniaita
virtahepoja röhkien tyytyväisinä yön viileydessä, ja norsut huutelivat
toisiaan kovasti toitotellen ja kertoen, kuinka makeita puiden nuoret
vesat olivat, ja valtavan iso jalopeura kiljui, että eläimet metsässä
kuuluivat hänelle, niin ettei kenenkään kannattanut pakoon yrittää,
sillä hän kuitenkin löytäisi ne ja pistäisi poskeensa.

Tuo kiljunta oli niin lamauttavan hirmuista, että Lalli istui aivan
hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Ääni yhä lähestyi, ja äkkiä seisoi
hänen edessään tähtien valossa tavattoman iso jalopeura pudistellen
ylvästä harjaansa.

-- Vai niin, ihminenkö, -- karjaisi peto. -- No niin, tapanani ei ole
syödä sellaisia kovin usein, mutta minun on nälkä tänä iltana. Hampaani
ja kynteni alkavat käydä vähän huonoiksi näin vanhoilla päivillä, niin
että minun on hiukan vaikea selviytyä suurista eläimistä. Pidäppäs
varasi nyt, poloinen! --

Lalli vapisi, sillä nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut. Mutta
samassa kuului raskasta töminää aivan vierestä, pehmeä kärsä kiertyi
hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin norsun selkään, missä Villi
istui jo ennen häntä ja nauroi, niin että sen silmät loistivat kuin
pienet, vihreät lamput pimeässä. Jalopeura päästi pettyneenä kauhean
kiljunnan, mutta norsu toitotti vain pilkaten vastaukseksi, eikä peto
uskaltanut ahdistaa valtavaa eläintä, joka kohotti uhkaavasti pitkät
torahampaansa sitä vastaan.

-- Villi, -- huudahti Lalli, vielä aivan hengästyneenä ja
hämmentyneenä. -- Mitä tämä merkitsee?

-- Minun vaiheistani on pitkä tarina, -- vastasi Villi. -- Kerronpa
sinulle heti, kuinka olen tullut tämän norsun ystäväksi, mutta sanohan
ensin, minne sen pitää viedä sinut.

-- Pyydä häntä sitten nostamaan maasta tuo matto, jolla istuin, --
vastasi Lalli. -- Olen luvannut palauttaa sen takaisin oikealle
omistajalleen enkä tahdo millään muotoa jättää sitä jäljelle.

-- Siinä teet oikein, poikaseni, -- sanoi norsu. - Aina on toki ennen
muuta muistettava lupauksensa. Yksistään noiden sanojesi takia tahdon
tulla ystäväksesi, niinkuin olen jo kissankin ystävä.

Ja se ojensi kärsänsä ja nosti maasta prinssi Husseinin maton ja ojensi
sen Lallille.

-- No, minne minä nyt kuljetan teidät, -- kysyi norsu ja toitotti
merkiksi, että he olivat valmiit lähtemään.

-- Tahtoisin kovin kernaasti nähdä neekerikylän, -- lausui Lalli
hetkisen mietittyään.

Norsu röhkäisi halveksivasti.

-- Ei sellaisessa ole mitään nähtävää, -- puhisi hän. -- Mutta koska
tahdot, niin olkoon sitten menneeksi.

Ja sitten lähti se ravaamaan metsän läpi ja suuntasi kulkunsa lammikon
ohi, missä virtahevot makasivat ja rypivät tai nousivat rannalle
laitumelle. Aivan lammikon lähellä he sivuuttivat kokonaisen
norsulauman, ja eläimet kohottivat kärsänsä tervehdykseksi, kun he
kulkivat ohitse, ja päästivät kimakan toitotuksen. Pimeissä viidakoissa
ulvoivat shakaalit ja hyenat, ja kohtapa yhdyttivät he valtavan suuren,
mustan sarvikuonon, jolla oli kuonossa kaksi terävää sarvea. Se
pysähtyi hetkiseksi ja katseli vihaisesti vilkuillen Lalliin.

-- Oletpa saanut haltuusi soman ihmispennun, joka on ihan
valkeanahkainen, -- röhkäisi hän halveksivasti.

-- On olemassa myöskin sekä valkoisia että mustia sarvikuonoja, --
vastasi norsu rauhallisesti, ja valkeat niistä ovat suuremmat ja
kauniimmat kuin mustat.

-- Odotappas, niin saat minulta sarven kylkeesi, -- sähähti sarvikuono
kiukkuisesti, mutta piti kuitenkin parhaana lönkyttää tiehensä.

-- No, Villi, kerrohan nyt minulle, miten tänne olet joutunut, -- pyysi
Lalli, sitten kun sarvikuono oli kadonnut näkyvistä.

Kissa asettui mukavampaan asentoon norsun selässä, peseytyi
huolellisesti miettiessään ja alkoi sitten:

-- Niin, katsohan, minä koetin tietysti heti hypätä maahan kamelikurjen
selästä niin pian kuin kiukkuni oli vähän asettunut, mutta minun
kynteni olivat jollakin merkillisellä tavalla takertuneet pehmeihin
höyheniin, niin että kesti kauan aikaa ennenkuin selviydyin, ja sillä
välin oli lintu juosta pyyhältänyt pitkän matkaa. Kun se vihdoin kävi
päinsä, hyppäsin hiekalle, mutta silloin en sinua enää nähnyt.
Aikomukseni oli juuri palata takaisin kamelikurjen jälkiä seuraten, kun
kuulin pääni päältä siipien räpyttämistä, ja julman suuri kotka iski
minuun vahvoilla kynsillään. Ymmärsin heti, ettei kannattanut
ponnistella vastaan, sillä silloin olisi se nokkinut minusta samalla
hengen, vaan olin sen sijaan olevinani kuollut, ja niin kantoi se minua
ilmojen halki pitkän, pitkän aikaa, niin että oli ilta, kun se vihdoin
pesänsä reunalla päästi minut kynsistään. Kotka ei huolinut olla
varovainen, vaan päästi minut aivan huolettomasti nälkäisten
poikasiensa eteen. Tirkistelin silmät raollaan ja näin, että olin
pilvenkorkuisen puun latvassa, ja ennenkuin poikaset olivat alkaneet
noukkia minua, loikkasin alemmalle oksalle ja livahdin runkoa alas niin
nopeasti, ettei kotka saanut ilmaa siipiinsä, ennenkuin jo olin
tiheässä lehdikossa.

Metsä oli tiheä ja täynnä vaarallisia eläimiä, niin etten uskaltanut
hypätä maahan, vaan haparoin eteenpäin puusta puuhun. Istuessani
lepäämässä eräällä oksalla näin yht'äkkiä jättimäisen, mustan ja
karvaisen käden salamannopeudella kurkottavan paksun rungon takaa ja
tarttuvan niskanahkaani. Käsi oli tavattoman ison mustanaamaisen
apinan, joka istui rungon toisella puolella ja irvisteli, niin että
valtavan suuret, valkoiset hampaat kiiluivat.

-- Sinustapa saan soman leikkikalun poikaselleni, -- sanoi apina
äänessään ystävällinen sävy.

-- Mikäs sinä olet? -- kysyin minä.

-- Häh, häh, häh, gorillapa tietenkin, -- motkotti apina. -- Mahdat
olla kaukaa kotoisin, kun et minua tunne. Itse olet kyllä jalopeuran ja
pantterin sukulainen, vaikka olet niin pieni, että sovit leluksi. Älä
pelkää, en minä sinulle pahaa tee.

Sitten otti hän minut mukaan taloonsa, joka oli rakennettu puuhun
oksista ja lehdistä. Siellä istui gorilla-akka joka oli yhtä ruma ja
musta kuin ukkonsakin ja hyväili pientä gorillanpoikasta. Kaikki ne
olivat minulle aika hyväntahtoisia, mutta antoivat minulle vain
hedelmiä syötäväksi, ja poika veti minua hännästä ja tukisti minua ja
sitten oli minun myöskin vähin ikävä sinua, niin että pian karkasin
sieltä taas tieheni. Harhaillessani puiden oksien välissä tuli iso
norsulauma tallustaen metsän läpi ja katkoen oksia kärsillään.
Eräs niistä kohotti ulotintaan aivan lähellä minua. Samassa
silmänräpäyksessä keksin puussa pienen, vihreän käärmeen, joka nosti
päätänsä puraistakseen norsua kärsään. Mutta minä olin käärmettä
sukkelampi ja iskin sitä käpälälläni, niin että se lensi puusta alas,
ja norsu polki sen jalkoihinsa.

-- Tuonpa teit oikein oivallisesti, pikku veitikka, -- mörähti norsu
hyväksyvästi astuessaan eteenpäin, -- ja sen tähden olen myöskin sinun
ystäväsi, niin kissa kuin oletkin.

-- No niin, -- jatkoi Villi kertomustansa, -- sillä välin oli ehtinyt
aivan pimetä, ja norsu ystäväni nojasi puuta vastaan ja nukkui, ja minä
makasin, uinailin ja mietin, kuinka sinut taas tapaisin, kun kuulimme
jalopeuran rehentelevän tuolla alhaalla. Minä katsahdin sinne, ja kun
näin sinun olevan vaarassa, pyysin norsua nostamaan sinut selkäänsä,
minkä hän tekikin.

He tulivat nyt metsästä avaralle ruohotasangolle. Se oli aivan
täynnänsä kaikenlaisia ruohonsyöjiä eläimiä: moniailla oli sarvet,
toiset muistuttivat juovikkaita hevosia, muutamat olivat kuin valtavan
suuria härkiä ja näyttivät perin vaarallisilta ja rajuilta, mitkä taas
olivat hevosten kaltaisia, mutta päät niillä oli kuin härillä, ja
metsän laidassa kulki pitkäkaulaisia eläimiä haukaten ruuakseen puiden
lehviä. Norsu tunsi kaikki ja sanoi, että ne olivat antilooppeja,
seebroja, puhveleita, turpakauriita ja kirahveja. Viimein tulivat he
leveälle virralle, jonka rannalla oli iso joukko majoja, ympärillään
maahan isketyistä paaluista rakennettu aitaus. Majat olivat pieniä ja
vähäpätöisiä ja muistuttivat mehiläiskekoja. Sepä oli neekerikylä.

-- En huoli mennä varsin lähelle noita mustakoipia, -- sanoi norsu
huolestuneesti. -- On parasta, että sanon hyvästi ja toivotan teille
molemmille onnellista matkaa.

Lalli taputteli ystävällisesti norsua kärsälle, sillä välin kuin Villi
selkä köyryssä hyväillen hieroi kylkeään sen suurta jalkaa vastaan, ja
sitten lähtivät he taivaltamaan neekerikylää kohti.

Lähestyessään paaluaitausta kohtasivat he joukon mustia, alastomia
lapsia, jotka heidät nähtyään parkaisivat pahasti ja kauhuissaan
pakenivat suinpäin kylään. Sieltä kuului vähän ajan kuluttua huutoa ja
rumpujen pärinää. Pian tuli kokonainen parvi noita mustilaisia heitä
vastaan, miehillä oli keihäät käsissä, ja vaimot ja lapset
piileskelivät heidän takanansa. Ne olivat kaikki hirvittävän näköisiä,
mustankiiltäviä, paksuhuulisia ja litteänenäisiä ja villaiset
takkutukat olivat kierretyt mitä merkillisimpiin laitteihin. He
pysähtyivät muutaman askelen päähän Lallista ja Villistä, miehet
kohottivat keihäänsä ikäänkuin tervehdykseksi, ja naiset sihisivät ja
suhisivat.

-- Katsokaapa vain! Sillähän on aivan valkea nahka ja punaiset täplät
poskissa, -- kuiskivat he. -- Ja sen tukka on ihan keltainen niinkuin
lakastunut ruoho, ja silmät siniset kuin taivas. Eikös olekin
hullunkurinen? Ja kuinka kummalliset vaatteet sillä onkaan!

Ja sitten he kävivät yhä rohkeammiksi ja aikoivat kosketella ja
tunnustella häntä mustilla käsillään, jopa taputellakin. Muutamien
naisten mielestä hän oli hyvin kaunis, toiset nauroivat ja arvelivat,
että hän vain oli naurettava, mutta moniaistapa hän oli oikein hirveä.
Miehet sen sijaan katselivat häntä kunnioittavasti, ja heidän noitansa
julisti hänet pyhäksi.

Sitten taluttivat he hänet kylään ja kestitsivät häntä kaikella hyvällä
mitä vain saivat käsiinsä, varsinkin hedelmillä, ja he sytyttivät
suuria ilotulia, tanssivat hurjia tansseja tulien ympärillä ja
heiluttivat välkkyviä keihäitään. Vähitellen uskalsivat lapsetkin
lähestyä Lallia ja tuijottivat häneen silmät pyöreinä, ja pienet
alastomat tytöt alkoivat kantaa hänelle kukkia.

Kun juhla oli lopussa, tahtoi Lalli heittää hyvästit ystävällisille
metsäläisille, sillä täytyihän hänen palata kotiin, mutta siitä eivät
neekerit tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Noita selitti, että poika oli
saapunut tuomaan onnea heidän kyläänsä, joten he eivät mitenkään
voineet sallia hänen lähteä, ja vaimot ja lapset itkivät. Kun hän vielä
hangoitteli vastaan, tarttuivat miehet häneen vahvoilla käsillään,
tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, kantoivat hänet suureen,
asumattomaan majaan ja salpasivat sinne hänet ja hänen mukanaan Villin.

-- No, mitäs me nyt teemme, -- kysyi Lalli aivan alakuloisena. -- Emme
voi hypätä kotiin katonkaan lävitse.

Villi pani päänsä kallelleen ja mietti hetkisen.

-- No, entäpä tuo matto sitten, -- virkkoi hän vihdoin.

-- Se jäi tuonne ulos tulen ääreen, missä tanssia katselin, -- selitti
Lalli alakuloisesti.

-- Meidän täytyy sitten saada se tänne sisään, -- sanoi Villi
päättäväisesti. -- Käske vain tuota ovea vartioivaa mustaa miestä
tuomaan se tänne. Hän tekee sen kyllä.

Lallin katse kirkastui. Hän kolkutti ovea, ja sillä vartioinut neekeri
kävi sisään.

-- Tuo minulle heti paikalla mattoni, mikä minulla oli mukanani, --
komensi Lalli mahtavasti.

-- Valkea poika, -- vastasi neekeri nöyrästi, -- emmekö ole antaneet
sinulle pehmeitä mattoja, joilla voit maata? Miksi sinulla täytyy olla
juuri tuo matto? Se on päällikön talossa.

-- Mene heti päällikön luo ja sano hänelle, etten voi nukkua millään
muulla kuin sillä matolla, -- sanoi Lalli yhtä käskevästi.

Neekeri taivutti päätänsä kuuliaisuuden merkiksi ja kiiruhti noutamaan
mattoa. Lalli kiitti häntä ystävällisesti, kun hän palasi matto
mukanansa, Villin istuessa ja nauraa hohottaessa. Niin pian kuin
neekeri oli mennyt, istuutuivat molemmat matolle ja ilmaisivat halunsa
palata beduiinileiriin. Heti kohtapa istuikin Lalli siellä nukkuvan
dervishin Ramallahin vieressä.

Ukko heräsi heti ja tervehti häntä leppeästi hymyillen.

-- Minun täytyy sanoa, että hetkisen luulin sinun petkuttaneen minua,
kun viivyit niin kauan, -- sanoi hän ja viittasi poikaa istumaan.

Lalli jutteli silloin kaikesta, mitä hänelle ja Villille oli
tapahtunut, ja ukko kuunteli tarkkaavaisena.

-- Onpa vahinko, etten uskalla kertoa tästä toisille, -- sanoi hän
huokaisten syvään. Siinä olisi niin kaunis satu kerrottavaksi
leirinuotion ääressä. Itse en ole koskaan mattoa käyttänyt, sillä
lupasin Allahille, etten koskaan itse käyttäisi sitä enkä sallisi
kenenkään muunkaan tavoitella sillä itselleen hyötyä. -- En uskalla
sanoa kellekään leirissä, että minulla on prinssi Husseinin matto, sillä
silloin he koettaisivat varastaa minulta sitä. Joskus olen ajatellut,
että minun pitäisi polttaa se, sillä muutoin se voisi kerran joutua
jonkun kelvottoman käsiin joka käyttää sitä arvottomiin tarkoituksiin,
ehkäpä varkauteen tai murhaan. Niin, kautta Allahin, luulenpa että teen
sen juuri tällä hetkellä, kun minulla on voimaa tällaiseen tekoon.

Ja ukko tarttui vapisevin käsin kallisarvoiseen mattoon ja paiskasi sen
melkein hiiltyneeseen leirivalkeaan. Salaperäinen punainen liekki
kohosi tulesta pimeätä yötaivasta kohti, ja tulesta kuului kuin
vapautetun henkiolennon huokaus.

-- Nyt se on tehty, ja nyt tahdon nukkua, -- sanoi vanhus väsyneellä
äänellä.

Lalli kiitti häntä vielä kerran, ja pian kuului ukon tasainen hengitys.

-- Nyt meidän täytyy lähteä kotiin, -- sanoi Lalli ja haukotteli
hänkin.

-- Minä olen hirveän väsynyt ja uninen kaiken tämän perästä. Kas niin,
Villi, hyppää nyt!

Ja niin hyppäsivät molemmat tähtikirkkaaseen avaruuteen, ja Lalli
huomasi taas olevansa sohvalla lastenkamarissa.




3. Aasia.

Lalli aikoo lähteä intiaanien luo, mutta putoaa suinpäin lämpimään
veteen. Kolkko kohta. Apinat laskettelevat pilkkalauluja ja pitävät
juorupakinaa. Viisivuotias leski puukasalla. Apinan rangaistus.
Kummallinen köysi. Papukaijat sähkölennättimenä. Villin uusi
leikkitoveri. Tiikeri ja krokotiilit. Sutten pettymys. Norsu työssä.
Retkeilyjä alkuasukkaitten parissa. Fakiiri. Ihmetyö.


Seuraavana aamuna makasi Lalli taaskin kauan sängyssään ja mietti.
Hänen oli yhtä mahdotonta kuin edellisenäkin aamuna päästä selvyyteen
siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut todellisuutta
vaiko unta. Olihan se ollut niin hassua ja merkillistä, että hänen
itsensäkin oli vaikea sitä uskoa, ja hän ymmärsi nyt paremmin kuin
muulloin, ettei hän saisi ketään muuta sitä uskomaan. Ja jos hänen
vanhempansa pitäisivätkin tosina hänen seikkailujansa, niin oli
mahdollista, etteivät he enää sallisi hänen hypätä karttapallolle,
sillä aivan vaaraton ei tällainen hyppäys ilmeisestikään ollut, ja
hänen äitinsä oli aina niin peloissaan, että hän vaaroihin joutuisi.
Parasta siis oli, että hän vast'edeskin tekisi löytöretkensä omalla
uhallaan. Varmaankin oli maan päällä vielä paljon nähtävää, mikä menisi
häneltä hukkaan, jos hän liian aikaiseen ilmaisisi salaisuutensa.

Niin pian kuin ilta tuli ja vanhemmat lähettivät hänet nukkumaan, ei
hän riidellyt vastaan niinkuin tavallisesti, vaan käväisi vain ensin
keittiössä noutamassa Villin ja otti kissan mukaansa lastenkamariin,
sillä hän oli niin tottunut pitämään sitä seurassaan, ettei hän
ajatellutkaan lähteä yksin löytöretkillensä. Kissa oli hyvin uninen
eikä näyttänyt olevan lainkaan huvitettu matkustelemisesta, mutta niin
pian kuin sähkökone alkoi surista ja pieni kuu kiertää maata, oli se
täysin valveilla ja valmiina hyppäykseen.

Tällä kertaa Lalli päätti käydä Aasian suuressa maanosassa ja varsinkin
sillä suurella niemimaalla, jonka houkutteleva nimi oli Intia. Hän oli
kuullut puhuttavan niin paljon intiaaneista ja otaksui, että hän täällä
saisi nähdä heidät todellisuudessa.

Huh! Niin sitä taas kiidettiin suhisevan avaruuden halki, jotta päätä
huimasi. Loiskis! Ja siinäpä makasi Lalli ja potkia sätkytteli
haaleassa vedessä, joka oli yhtä lämmintä kuin hänen tavallinen
kylpyvetensä. Hän sukelsi suin päin veteen, mutta onneksi ei se ollut
syvää, niin että pulikoituaan hetkisen, hän taas pääsi pystyyn. Hänen
vieressään kohosi veden pinnalle Villin pyöreä pää pärskyen ja sylkien.

Kun Lalli oli puristanut vettä silmistään sen verran, että saattoi
katsoa ympärilleen, huomasi hän seisovansa pää parahiksi veden pinnan
yläpuolella melkein keskellä leveätä korkeaäyräistä virtaa, jonka
rannoilla kasvoi ihmeellisiä, jättimäisiä puita. Hän varmaankin seisoi
jollakin hiekkasärkällä, sillä niin pian kuin hän astui askelen sivulle
päin, kävi heti syvemmäksi, mutta toisella puolella oli taas
jonkunverran matalampaa.

-- Kissa vieköön, -- sanoi hän pyyhkäisten vettä valuvat kiharansa
otsaltaan.

-- Mikä kissa, -- kysyi Villi äreästi tuijottaen häneen pyörein,
kauhistunein silmin.

Suuressa puussa, joka levitteli tuuheata latvaansa kauas joelle, istui
moniaita apinoita, jotka nauraa virnistelivät ja näyttivät heille
kieltä. Nyt ne alkoivat laulaa, kauhean väärällä ja motkottavalla
sävelellä:

    Lalli, Lalli punapää
    kissaa lyödä läiskyttää.
    Mirri pyytää säälimään,
    Lalli vain ei säästäkään.

-- Vartokaahan vain, senkin pitkähäntäiset roistot, -- sähisi Villi
kiukkuisesti. -- Minäpä kykenen kyllä kiipeämään yhtä hyvin kuin te, ja
näytän kohta teille, mistä Taavetti olutta osti.

Silloin virnailivat apinat vielä pahemmin ja osoittelivat sormellaan ja
tirskuivat, ja kun Lalli katsoi heidän osoittamaansa suuntaan, näki hän
kauhukseen, että hänen ja rannan välillä oli vielä korkeampi
hiekkasärkkä, joka eräässä kohden kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja
sillä letkotti puolisen tusinaa krokotiilejä nukkumassa
päivänpaisteessa. Hän oli kyllä nähnyt ne katsellessaan ensin
ympärilleen, mutta hän oli luullut niitä puunrungoiksi. Lalli-parka
osasi uida vain parin vetäisyn verran, ja vastakkaiselle rannalle oli
hyvin pitkältä. Myöskin Villi keksi nyt krokotiilit ja kiipesi
kauhuissaan Lallin päälaelle raapaisten häntä tällöin aika kovasti.
Pahinta oli, ettei Lalli uskaltanut kissaa kurittaa peläten
herättävänsä hirveät matelijat. Oli ihmeellistä, ettei apinain räkätys
niitä herättänyt, mutta krokotiilit olivat kai niin tottuneet niiden
meluamiseen, etteivät häiriytyneet siitä. Tilanne oli kuitenkin vallan
vakava, ja Lalli katui jo, että oli lainkaan lähtenyt tähän uuteen
seikkailuun. Mahdotonta oli vedestä käsin hypähtää avaruuteen, vaikka
olisi tahtonutkin.

-- Mikäs nyt neuvoksi, -- kysyi Villi vapisten.

-- Sinun täytyy uida toiselle rannalle hankkimaan apua, -- kuiskasi
Lalli vastaukseksi.

-- En minä osaa uida, -- valitti Villi surkealla äänellä.

-- Kyllä minä tiedän että osaat, jos vain tahdot, mutta sinä olet
sellainen pelkuri-raukka, -- vastasi Lalli suutuksissaan.

Sitten otti hän kissan päälaeltaan, painoi sen veteen ja töytäisi
menemään toista rantaa kohti, sillä välin kuin apinat nauroivat
pilkkanauruaan ja jatkoivat juoruamistaan. Villi epäili hetkisen, mutta
sitten alkoi hän uida varsin taitavasti. Vihdoin näki Lalli kissan
pääsevän maihin ja häviävän rannan pensaikkoon.

Odotus tuntui Lallista sietämättömältä. Korkealta taivaalta helotti
aurinko kuin sulatusuuni suoraan hänen päähänsä, niin että hänen
toisinaan täytyi valella sitä tuolla keltaisella, mutaisella vedellä,
jottei pyörtyisi. Joka silmänräpäys hän pelkäsi krokotiilien heräävän,
ja kaiken onnettomuuden lisäksi kuuli hän toiselta rannalta jonkun
petoeläimen kauheata kiljuntaa. Vihdoin erotti hän selvästi, kuinka
krokotiileista muudan aukoi suutansa ja haukotteli hitaasti. Mutta
samassa kuuli hän myöskin vienon ihmisäänen hiljaista hyräilyä, ja kun
hän katsoi siihen suuntaan, mistä ääni kuului, keksi hänen silmänsä
hirsiröykkiöltä näyttävän lautan, jota virta kuljetti mukanaan.
Röykkiön harjalla istui pieni, valkopukuinen olento.

Kun krokotiili oli lakannut haukottelemasta, tuijotti se julmilla
silmillään ympärilleen ikäänkuin saalista etsien. Silloin osoittivat
apinat Lallia ja irvistivät vahingoniloisesti, ja nytpä näki krokotiili
jo hänet.

-- Petturit, roistot, -- kähisi ääni puunoksien välistä, ja äkkiä
tuntui kuin olisi paksu oksa alkanut liikkua, ja Lalli näki
jättiläiskäärmeen riippuvan siellä aivan liikkumattomana ja hissukseen,
niin etteivät apinatkaan olleet sitä ennen huomanneet. Ne parkaisivat
kauhusta ja koettivat paeta, mutta salaman nopeudella kiertyi
jättiläiskäärme juuri sen apinan ympärille, joka oli kavaltanut Lallin
ja tukahutti sen kauheaan puristukseensa.

Lalli seisoi apinan hirveästä kuolemasta kauhuissaan sekä peläten
krokotiilia, joka nyt oli kierittäytynyt veteen hiekkasärkältä ja alkoi
uida häntä kohti. Mutta samassa näki hän myöskin, että hirsikasa, johon
hän äsken oli kiinnittänyt huomionsa, oli virran mukana ajautunut aivan
hänen luokseen ja pysähtynyt hiekkaan. Kasan harjalla istui pieni
valkopukuinen tyttö, jolla oli kauniit, tummanruskeat kasvot ja korea
kehäkukkaseppele sinisenmustilla kiharoillaan. Hän viittoili
innokkaasti Lallille kehoittaen tätä kiipeämään luokseen, ja ennenkuin
krokotiili oli saanut pojan terävien hampaittensa väliin, oli hän
kahlannut hirsikasan luo ja kiivennyt sen harjalle. Hän näki nyt, että
röykkiön muodostivat hävitetyn rakennuksen jätteet, missä katto vielä
oli jäljellä, ja sillä juuri istui tuo tyttö.

-- Kuka sinä olet, tyttö, -- kysyi Lalli, niin pian kuin hän huomasi
olevansa turvassa krokotiilin hampailta.

-- Nimeni on Sindra, -- vastasi toinen, -- mutta en ole tyttö, vaan
leskivaimo.

-- Leski, -- nauroi Lalli, -- kuinka voit olla leski, kun olet noin
pieni?

-- Minä menin naimisiin viiden vuoden ikäisenä, -- vastasi Sindra
uljaasti. -- Mieheni, joka silloin oli kahdeksanvuotias, kuoli aivan
äskettäin, ja nyt olen leski. Oikeastaan olisi minut pitänyt polttaa
samalla kertaa kuin mieheni ruumis poltettiin, mutta vieraat valtiaat,
englantilaiset, eivät salli enää leskiä poltettavan, ja nyt minua
halveksitaan vain sen tähden, ettei minua poltettu, mutta eihän syy ole
minun. Sitten tuli tulvavesi ja huuhteli mukanansa talomme, ja minä
pelastuin viime hetkessä katolle. Mutta miten sinä olet tänne tullut?
Olethan aivan noiden vieraiden herrojen näköinen.

Lalli koetti kertoa hänelle, miten hän oli tullut hypänneeksi Intiaan,
mutta Sindra ei ymmärtänyt selitystä laisinkaan, eikä Lalli sitä
ihmetellyt.

-- Tulin tänne saadakseni nähdä intiaaneja, -- lopetti hän. -- Mutta
ethän sinä ole ensinkään sen näköinen, millaisiksi intiaaneja
mielessäni kuvittelin.

-- Emme me olekaan intiaaneja, -- nauroi Sindra. -- Meitä nimitetään
hindulaisiksi. Opettajani on kertonut minulle koko tuon jutun
Kolumbuksesta, joka löysi uuden maan, Ameriikan, ja luuli, että hän oli
matkustanut maan ympäri ja tullut Intiaan ja sentähden nimitti
asukkaita siellä intiaaneiksi. Etkös sinä, joka itse olet valkoihoinen,
sitä toki tiennyt?

Silloin hävetti Lallia hirveästi, että tuo ruskea tyttö tiesi enemmän
kuin hän itse.

-- Mitä me nyt teemme, kun virta ei enää kuljeta taloa? -- jatkoi pikku
leski. -- Tuolla uiskentelee tuo ilkeä krokotiili ja vartoo vain, että
me laskeutuisimme hänen ruuakseen. Olen purjehtinut tätä suurta, pyhää
virtaa useita peninkulmia, matkannut kylien ja kaupunkien ohitse enkä
ole mitään syönyt koko aikana. Minä istuin odottamassa, että virta
kuljettaisi minut aavalle merelle, minne isäni on sanonut virran
laskevan, ja missä kulkee laivoja, jotka ovat talojakin suuremmat.
Tahtoisinpa nähdä nuo laivat ja valkoisten miesten asunnot ja
kaupungit. Mutta nyt en voi päästä kauemmaksi, ja krokotiili odottaa
vain saadakseen niellä minut.

-- Hst, siellä! Älkää puhuko roskaa, -- kuului käheä ääni korkeasta
veteen kallistuvasta puusta. -- Minä en salli krokotiilin syödä sinua
suuhunsa. Se on tosin minulle kaukaista sukua, mutta sukuhan aina on
pahinta, niinkuin tietänet. Mutta oikeastaan tahdon auttaa teitä
molempia noitten apinaveitikoiden käsistä. Minä halveksin sitä
roskajoukkoa, ja niiden käytös oli halpamaista, kun juorusivat
krokotiilille. Kas niin, kiivetkää nyt puuhun minua pitkin. Joutukaa!

Ja jättiläiskäärme riippui puunoksasta pyrstönsä varassa, ja silloin
ulottui sen ruma pää ja suussa oleva kaksijakoinen liikkuva kieli alas
lasten luo.

Lalli katseli hetkisen epäluuloisesti käärmeen kimalteleviin silmiin,
ja myöskin tyttö oli kauhistuneen näköinen, mutta miten olikaan, niin
alkoi poika luottaa tuohon terävään katseeseen, tarttui lujasti kiinni
käärmeen niskaan ja alkoi kiivetä ylöspäin. Käärme auttoi kiipeämistä
kiemurtelemalla itse ylöspäin, ja pian istui Lalli turvassa paksulla
puunoksalla. Silloin rohkaisi myöskin tyttö mielensä, ja kun käärme oli
taaskin laskeutunut alas, kiipesi hänkin ylös joustavasti ja
ketterästi.

Kun lapset olivat päässeet puuhun, keksivät he istuvansa isossa
viikunapuussa. Tämän puun hedelmillä apinat olivat herkutelleet. Sindra
alkoi heti syödä viikunoita, ja Lalli noudatti hänen esimerkkiään.

-- No, mitäs me nyt teemme, -- kysyi pikku leski.

-- En minä vain tiedä, -- vastasi Lalli hiukan alakuloisena. -- Minä
tulin tänne kissa seuralaisenani. Se on nyt uinut hakemaan minulle
apua, enkä saata lähteä pois ja jättää sitä pulaan. Minun täytyy
odottaa täällä, kunnes se palaa.

-- Villi, Villi, -- huusi hän niin kovalla äänellä kuin jaksoi, mutta
huuto ei kuulunut kauas virran kohistessa ja pauhatessa.

-- Villi, Villi, -- huusi papukaija kimeällä äänellä puunlatvasta, ja
hänen toverinsa lähimmässä puussa jatkoivat huutamista, niin että huuto
kuului puusta puuhun virran molemmin puolin.

-- Kun nuo lörppökielet ovat saaneet jotakin huulilleen, niin kiertää
se ympäri koko maailman, sähisi käärme ylenkatseellisesti. -- Saatpa
kyllä asiasi kissanystäväsi kuuluviin, niin että hän tietää sinun
kaipaavan häntä takaisin.

Lalli ja Sindra asettuivat mukavaan asentoon puunoksalle, herkuttelivat
viikunoilla ja puhelivat keskenään odotellessaan. Äkkiä kuului selvästi
virran toiselta puolelta naukumista, se toistui puu puulta, ja tuota
pikaa naukaistiin joka puusta ylt'ympärillä.

Yhtä haavaa kuului taaskin kauheaa kiljuntaa vastakkaiselta rannalta,
ja kun lapset katselivat sinnepäin joen poikki, seisoi rantapensaikossa
valtavan suuri kuningastiikeri ja ulvoi puolittain vihaisesti,
puolittain surullisesti:

-- Missä on lapseni? Kuka on varastanut lapseni minulta? Kuuletko,
poikaseni, kuuletko!

-- Emme vain me, emme vain me, -- ulvoi shakaaliparvi levottomasti, ja
myöskin lauma harmaita susia, joita oli kerääntynyt lähelle sitä puuta,
missä lapset olivat, päästi kuuluviin puolustelevan murinansa.

Moniaita minuutteja kului, ja yhä istuivat lapset aivan äänettöminä ja
pelästyneinä, mutta silloin tulla tupsahtikin Villi juosten pensaikosta
kintereillään pieni tiikerinpentu, joka ei ollut häntä itseään paljoa
suurempi. Ne leikkivät nähtävästi "hippasilla", mutta kun Villi keksi
Lallin puussa, päästi hän iloissaan äänekkään naukaisun ja oli yhdellä
loikkauksella lasten vieressä oksalla. Aivan hänen kintereillään
seurasi pieni tiikerinpentu.

Nytpä keksi tiikerikin toisella rannalla heidät ja kiljui uhkaavasti
pojalleen, jotta tämä joutuisi hänen luokseen joen toiselle puolelle,
mutta poikanen vain nauroi ja huusi vastaukseksi.

-- Minulla on nyt niin hauskaa, äiti. Tulen kyllä myöhemmin. Anna minun
nyt vain jäädä vähäksi aikaa! Eihän kello vielä ole paljoa.

Silloin naarastiikeri hyppäsi raivostuneena veteen uidakseen virran
ylitse, ja Sindra huudahti kauhuissaan, mutta ennenkuin tiikeri oli
päässyt virran yli, saivat krokotiilit hänet valtaansa ja repivät hänet
kappaleiksi.

Silloin pieni tiikerinpoikanen alkoi itkeä katkerasti eikä saanut
lohdutusta suruunsa. Villi kertoi, kuinka hän oli tavannut sen toisella
rannalla, ja sitten olivat he alkaneet leikkiä yhdessä, ja Villi oli
unohtanut asiansa ja tiikeri äitinsä, kunnes Villi viimein oli kuullut
papukaijain huudon. Silloin oli hän alkanut seurata joenrantaa
saadakseen jonkun auttamaan Lallia, ja viimein oli hän tullut joen yli
johtavalle sillalle ja kiiruhtanut toista rantaa takaisin siihen
kohtaan, missä oli löytänyt Lallin puusta.

Pieni leski silitti ja lohdutti tiikerinpoikasta, antoi sille nimeksi
Huru ja lupasi pitää siitä huolta, ja loppujen lopuksi ryömi tuo
pikku-poloinen Sindran syliin ja nukahti siihen.

-- Mitä me nyt teemme, -- kysyi Lalli epäröiden. Emmehän pääse täältä
lähtemään noiden susien takia, jotka tuolla alhaalla meitä vaanivat.

Ja hän osoitti sormellaan susilaumaa, joka oli kerääntynyt aivan puun
juurelle ja katseli heitä himokkain silmin ja valkeina kiiluvin
hampain.

-- Siitä asiasta minä kyllä huolehdin, -- sähisi jättiläiskäärme heidän
vieressään.

Se oli riippunut taaskin aivan liikkumattomana, niin että he olivat
melkein unohtaneet sen olemassaolon, mutta nyt se kiemurteli hitaasti
puusta alaspäin susia kohti, jotka heti pakenivat hurjan kauhun
valtaamina. Silloin kiipesivät myöskin lapset alas puusta. Sindra
kantaen Hurua sylissään; ja Villi juoksi vieressä.

Kun he olivat kiittäneet jättiläiskäärmettä, taivalsivat he kappaleen
matkaa metsän halki ja tulivat pian avonaiseksi raivatulle paikalle,
missä suunnaton norsu kulki työtä tekemässä. Torahampaillaan se kiskoi
kantoja ja kiviä ylös maasta ja kuljetti ne pois kärsällään. Ihmistä,
joka olisi johtanut sen työtä, ei näkynyt eikä kuulunut.

Niinkuin tavallista oli Lalli kohtelias ja kävi sitä tervehtimään.

-- Hyvää päivää, norsu-herra. Minulla on sinulle terveisiä serkultasi
Afrikasta.

Norsu keskeytti työnsä ja vastasi ystävällisesti tervehdykseen.

-- En minä tunne siellä kaukana asuvia sukulaisiani, -- sanoi hän
miettiväisenä. -- Olen vain kuullut sanottavan, että ne ovat suurempia
ja levottomampia kuin täällä Intiassa asuva sukuhaara, ja etteivät ne
suvaitse ihmisen käyttää niitä työssä. No niin, oma asiansahan on,
tahtovatko ne elää vapaina metsässä, mutta kyllä voi pitää paljon
ihmisistäkin, kun ne meikäläistä vain siivosti kohtelevat. Heiltä oppii
aika paljon, ja jos heidän hyväkseen tekee työtä, niin on elatuksen
huoli taas heidän murheenansa.

-- Sinähän olet oikein filosoofi, kuulen ma, -- sanoi Villi
pisteliäästi. -- Ihmiset elättävät myöskin minua, mutta en minä vain
tee työtä heidän hyväkseen.

-- Luuletko sinä, että ihmiset tekevät mitään katsomatta omaa hyötyään?
-- kysyi norsu ylevän levollisesti. -- Sinä pyydystät rottia ihmisen
vastuksista, vaikkapa luulet, että teet sitä vain omaksi huviksesi. Ja
tarvitsevathan ihmiset joskus leikkikalujakin, ja sellainenpa sinä
juuri oletkin heille.

Villi näytti aika nololta eikä virkkanut sen enempää vähään aikaan,

-- Mitä sinä täällä teet, pikku herra, -- kysyi norsu, kääntyen Lallin
puoleen.

-- Olenpahan vain tullut hiukan katselemaan näitä seutuja, -- vastasi
Lalli.

-- Silloin on viisainta, että sinä niin pian kuin mahdollista laputat
tiehesi metsästä ja pysyt teillä ja kylissä, sillä metsä on täynnä
vaarallisia eläimiä, -- sanoi norsu samaan äänensävyyn, jolla isä
kotona tapasi puhua, kun Lalli oli lähdössä jollekin huviretkelle. --
Maantie ei ole kaukana täältä.

-- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Villi vähän nyreissänsä. -- Tulin äsken
sillan ylitse.

Sitten heittivät he norsulle hyvästit ja jatkoivat vaellustaan suurelle
tielle, joka pölyisenä ja paahteisena kiemurteli riisivainioiden,
metsien ja kylien lomitse. Kaikkialla, minne he tulivat, kohtelivat
asukkaat heitä ystävällisesti ja antoivat heille ruokaa ja juomaa, ja
monta omituista ihmisrotua, vaatepartta ja käytöstapaa he näkivät.
Väestö tunnusti monta eri uskontoa. Oli muhamettilaisia ja erilaisia
pakanoita, ja sitäpaitsi oli kansa jaettu kasteihin eli eriarvoisiin
yhteiskuntaluokkiin, jotka olivat toisistaan jyrkästi erotetut, kuin
olisi niihin kuulunut eri kansallisuuksia. Eri ammatit olivat eri
kastien hallussa, ja pojat perivät isän ammatin.

Kerran, heidän käydessään muutamien köyhäin miesten ohitse, jotka
istuivat maassa syöden yksinkertaista ruokaansa, sattui Lalli menemään
niin lähelle, että hänen varjonsa lankesi heidän ateriaansa. Silloin
heittivät he heti inhoten pois ruokansa ja sanoivat sen tulleen
saastaiseksi yksistään siksi, että valkoisen ihmisen varjo oli siihen
sattunut. Tätä oli Lallin hyvin vaikea käsittää, sillä hänestä
näyttivät miehet itse olevan paljon likaisemmat kuin hän. Kaikkialla
ajelivat alkuasukkaat suurilla kyttyräisillä härillä, ja useimmat
heistä söivät vain riisiä.

Siellä täällä kohtasivat he myös valkoihoisia miehiä ja naisia,
englantilaisia, jotka uteliaasti tarkastelivat heitä ja koettivat
puhella heidän kanssaan, mutta ihmeellistä oli, että Lalli, vaikka hän
ymmärsi kaikkien näiden alkuasukkaitten, vieläpä eläintenkin kieltä, ei
ymmärtänyt englantia.

Huru, tuo pieni tiikerinpentu, seurasi heitä kaikkialla ja leikki
Villin kanssa, ja Lalli pani pian merkille, että juuri sen läsnäolo
olikin syynä siihen, että alkuasukkaat tervehtivät heitä sellaisella
kunnioituksella. He pitivät heitä pyhinä, koskapa tiikeri heitä tällä
tapaa seurasi. Lalli ja pikku leski tulivat hyvin hyviksi ystäviksi.

Kerran he erään kylän ulkopuolella näkivät laihan, repaleisen, melkein
alastoman ukon, jolla oli takkuinen tukka ja kuopallaan olevat palavat
silmät. Likaisena ja kurjana hän istui kyyryissään kori edessään.

-- Siinä on pyhä mies, fakiiri, -- selitti Sindra hartaasti. --
Menkäämme ja pyytäkäämme häntä tekemään meille joku ihmetyö.

-- Osaako tuo kurja raukka tehdä ihmetöitä, -- kysyi Lalli
hämmästyneenä.

-- Kohta saat nähdä, -- vastasi Sindra.

Kaikki menivät nyt fakiirin luo, joka loi heihin tutkivan, läpitunkevan
katseen. Sindra tervehti ukkoa kunnioittavasti ja pyysi häntä tekemään
heille jonkun ihmetyön.

Silloin nosti ukko korinsa ja aukaisi sen, ja esiin mateli kolme ilkeää
lasisilmäkäärmettä, ja kun vanhus alkoi soittaa huilua, tanssivat
hirviöt soiton tahdissa.

-- Tuo ei ole mikään ihmetyö, -- sanoi Sindra vakavasti. -- Sellaista
olen maantien varrella nähnyt monen ilveilijän tekevän.

Ukko katsahti häneen terävästi, mutta otti sitten sanomatta sanaakaan
esille saviastian, joka oli täynnä multaa, ja pani siihen siemenen,
joka heidän nähtensä yleni taimeksi ja alkoi kukkia.

-- Tuopa oli ihmeellistä, -- sanoi Lalli, -- mutta luulinpa kuitenkin,
että ihmetyö olisi jotakin vielä kummallisempaa.

Ukon palava katse kiintyi Lalliin terävänä ja läpitunkevana.

-- Näenpä, että kuulut niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, --
sanoi hän käheällä, sähisevällä äänellään. -- Jos tahdot nähdä jotakin
erikoista, niin näytän sinulle sen.

-- Voitko näyttää minulle koko Aasian muutamassa minuutissa, -- kysyi
Lalli rohkeasti. Minä olen jo ollut täällä niin kauan, ja minun on pian
lähdettävä kotiin, enkä kuitenkaan ole nähnyt kuin pienen osan Intiaa.

-- Sen kyllä voin, -- vastasi fakiiri, ja hänen äänensä kuulosti
melkein uhkaavalta. -- Katsohan nyt!

Hän otti koristaan kerän, tarttui toisella kädellään langan päähän ja
sinkautti toisella kädellään kerän ilmaan. Langan purkautuessa lensi
kerä niin korkealle, ettei siitä voinut nähdä muuta kuin vain langan,
joka riippui tyhjästä ilmasta.

-- Tule mukaan nyt, -- sanoi fakiiri käskevällä äänellä.

Senjälkeen alkoi hän kiivetä riippuvaa lankaa ylöspäin.

Lalli ei epäillyt vähääkään, vaan alkoi heti kiivetä lankaa myöten, ja
myöskin Sindra, Villi ja Huru tekivät samalla tavalla. Kiipeäminen
onnistui ihmeteltävän helposti, vaikkakin lanka oli niin ohutta, että
he tuskin saattoivat tuntea sitä käsissään. Yhä korkeammalle he
kiipesivät, ja maa laajeni yhä enemmän heidän silmissään. Vihdoin
pysähtyi fakiiri riippuen langan varassa käsistään ja polvitaipeestaan.

-- Katsoppa, sanoi hän, viitaten toisella kädellään. -- Tuolla näet
korkeat Himalaijan vuoret, tuolla loppuu Intia, ja niiden toisella
puolella voit nähdä muita maita, Tibetin vuoristomaan, Afganistanin,
Turkestanin ja muita.

Lalli katsoi osoitettuun suuntaan ja näki korkean vuorijonon lumisine
huippuineen, ja toisella puolella saattoi hän erottaa muut maat niin
seivästi että näki, mitä ihmiset tekivät laaksoissa ja vuorenrinteillä.
Tibetissä näki hän rotevia vuoristolaisia, jotka paimensivat karjojaan,
ja ihmeellisiä luostareita pyhine miehineen, jotka hypistelivät
puupalloista tehtyjä rukousnauhojaan, toisella taholla näki hän villien
afganein aseinaan käyrät veitset kuljeksivan vuorisolissa, ja vielä
kauempana kuormitettujen kamelikaravaanien vaeltavan erämaan tapaisten
seutujen halki.

-- Käykäämme korkeammalle, -- sanoi fakiiri käskevällä äänellä.

He kiipesivät vielä korkeammalle, ja näköala laajeni yhä enemmän.

-- Tuolla on Persia ja Mesopotamia, -- selitti fakiiri, kun he taas
pysähtyivät, -- tuolla vasempaan käteen Arabia ja Syyria. Tuolla
Välimeren rannalla on sinulle pyhä maa Palestiina ja Välimeren ja
Mustanmeren välillä Vähä-Aasia. Oikealle päin näet Kiinan ja Japanin,
Indo-Kiinan, Taka-Intian ja sen suuret saaret, ja tuolla kauimpana
pohjoisessa on Siperia.

Ja taaskin näki Lalli kaikki aivan selvästi. Hän näki asukkaiden ennen
muinoin niin rikkaassa Mesopotamiassa molempien suurten virtojen
Eufratin ja Tigriin välissä työskentelevän viljavainioillaan,
persialaisten kutovan mattojaan ja viljelevän puutarhojaan ja
arabialaisten ratsastavan komeilla hevosillaan erämaan halki. Hän näki
Juudanmaan kaikkine pyhine paikkoineen, joissa pyhiinvaeltajat
hartaasti polvistuivat. Hän näki suuren ihmispadan Kiinan, missä vilisi
kuin muurahaispesässä keltaisia, vinosilmäisiä kiinalaisia, jotka
palmikko niskassa työskentelivät ja raatoivat. Hän näki mongolien
harhailevan Mongolian aroilla valtavan suurine hevoslaumoineen ja
samojedien kaitsevan porokarjojaan Siperian autioilla tundroilla
Jäämeren rannoilla. Koko Aasia oli hänen edessään levällään kuin
karttana, mutta sellaisena karttana, jossa oli vuoria, vainioita,
metsiä ja järviä ja kolmella puolella pauhaava sininen meri.
Neljännellä taholla ulottuivat matalana muurina Aasian ja Euroopan
välillä metsänpeittoiset Uralin vuoret rikkaine kaivoksineen. Hän näki
laivoja, jotka veivät lastittain kaikkia idän aarteita Intiasta ja
suurilta saarilta länsimaihin, ja tuolla kauimpana lännessä kimalteli
kirkkaassa auringonpaisteessa Bosporin salmi Aasian ja Euroopan
välillä, ja sen toisella puolella erotti hän Konstantinopolin kullatut
minareetit. Kaukana idässä kohosi merestä Japanin ihana saarimaailma
tulivuorineen, ja hän näki lyhytkasvuisten japanilaisten kuumeisella
kiireellä ahertavan kaikkea sitä uutta, minkä he olivat oppineet
länsimaisilta muukalaisilta, tehdäkseen saarimaansa mahtavaksi
vallaksi.

-- Niin, tämä on todellakin ihmetyö, -- sanoi Lalli täynnä ihailua.

Hänen päässään pyöri kaikki se uusi, minkä hän yhdellä kertaa oli
saanut nähdä. Hänestä tuntui, ettei kaikki voinut hänen aivoihinsa
mahtua, ja hänen silmiänsä huikaisi.

-- Siinäpä onkin niin suuri ihme, -- sanoi fakiiri ilkeästi,
vahingoniloisesti irvistäen, -- ettei kukaan ihminen ole sellaista
nähnyt, ja sinä, joka olet sen nähnyt, et myöskään saa jäädä eloon
kertoaksesi siitä, mitä olet nähnyt.

Ja silloin otti ukko riippuessaan langan varassa toisella kädellään
suuren käyrän veitsen ja suuntasi sen Lallia kohti. Lalli kuuli Sindran
parkaisevan kimakasti ja kauhuissaan hellitti hän langan käsistään ja
putosi huimaavaa vauhtia halki avaruuden Sindran huudon ja Villin
surullisen nau'unnan vielä kaikuessa hänen korvissaan. Hän vaipui
vaipumistaan, kunnes hänen silmissään pimeni, ja kun hän jälleen
aukaisi ne, oli hän taaskin lastenkamarin sohvalla Villi vieressään,
mutta Sindra ja Huru olivat tipo tiessään.




4. Pohjois-Ameriikka.

Lalli riippuu takin liepeestä taivaan ja maan välillä. Naurava
piikkisika. Villi raapii omia käpäliään. Pelastus pälkähästä. Kaksi
pienokaista, jotka osaavat sanoa vain "äiti". "Äiti" tulee. Todellisia
intiaaneja, jotka aikovat paistaa Lallin. Mylvivä mäentöyry. Mieletön
ratsastus. Kuinka Villi pelastaa junan rosvojen käsistä. Lalli
matkustaa junalla, automobiililla ja ilmassa ja syöksyy Niagaraan.


Koko seuraavan päivän oli Lalli alakuloinen ja totinen. Hän ei voinut
unohtaa pikku Sindraa ja ihmetteli vain yhä, mikä tämän kohtaloksi oli
tullut, hänen itsensä syöksyessä alas korkeuksista. Että Villi, kuten
tavallisesti, oli ehjin nahoin pelastunut, se ei häntä niin paljon
ihmetyttänyt, sillä putoavathan kissat aina jaloilleen, olipa korkeus
mikä tahansa. Joka tapauksessa oli harmillista, ettei Villi osannut
täällä kotona puhua; ehkäpä hän oli nähnyt, miten Sindran oli käynyt.

Häntä halutti suuresti taaskin käydä Intiassa, kun hän illan pimetessä
taas tekisi matkan päästäkseen, jos mahdollista, perille siitä, miten
hänen leikkitoverinsa oli käynyt. Mutta Intia on suuri maa, eikä hän
voinut ensinkään arvioida, minne hän putoaisi. Hän saattoi tulla monen,
monen peninkulman päähän Sindrasta, ja varmaankin olisi mahdotonta
löytää häntä, vaikka tämä vielä olisi hengissä. Eipä siis ollut mitään
muuta keinoa kuin koettaa lohduttautua käymällä sen sijaan jossakin
muussa maassa.

Sindra oli sanonut hänelle, että oikeat intiaanit asuivat Ameriikassa,
ja sentähden päätti Lalli nyt käydä tässä maanosassa. Hänen vanhempansa
olivat ihmetelleet hänen kalpeata ja huolestunutta ulkonäköään ja
olleet siitä levottomia ja lähettivät siksi hänet aikaisin nukkumaan.
Heidän levottomuutensa lisääntyi yhä, kun hän ei ensinkään hangoitellut
vastaan, vaan hiipi aivan hiljaa lastenkamariin. Täällä meni hän heti
karttapallon ääreen ja katseli siitä Ameriikkaa. Hän huomasi, että
tämän maanosan muodosti kaksi melkein yhtä suurta osaa, joita yhdisti
kapea kannas, ja hän tahtoi mielellään tietää, millä seuduin intiaanit
asuivat. Ei kai ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä ensin toisessa ja
sitten toisessa, ja hän päätti ensin valita pohjoisen osan.

Villi makasi tällä kertaa sohvassa, niinkuin näytti aivan
matkavalmiina, ja pian kiersi karttapallo rataansa. Lalli osoitti
sormellaan Pohjois-Ameriikkaa, ja he tekivät hyppäyksensä avaruuteen.

Oksat ja lehdet repivät Lallin korvia ja äkkiä huomasi hän riippuvansa
takinliepeestään isossa puussa hapuillen avuttomasti käsin ja jaloin
itselleen jotakin tukea. Alhaalla ruohikossa istui Villi ja naukui
surkeasti. Heidän ympärillään suhisi korkea metsä kovassa tuulessa, ja
Lalli kiikkui edestakaisin, ollen joka hetki vaarassa pudota maahan
huimaavasta korkeudesta.

-- M-jaau, -- huusi Villi. -- Mitä me nyt teemme?

-- En minä tiedä, -- vastasi Lalli melkein itkien. En minä pääse täältä
puusta putoamatta. Olipa tyhmää, että tulinkaan tänne.

Vähän alempana puussa nauroi joku kuivasti ja ilkkuvasti, ja kun Lalli
katsoi sinne, istui oksalla kummallinen pieni eläin, joka oli pyöreä
kuin kerä ja ojenteli pitkiä, teräviä piikkejään joka taholle. Se ei
voinut olla muu kuin piikkisika, ja tuota nenäkästä eläintä ilmeisesti
huvitti Lallin hätä.

Villi suuttui kovasti ja syöksähti puuhun rangaistakseen sen
häpeämättömyyttä, mutta hän parkaisi surkeasti, kun hän koetti
käpälällään kurittaa piikkisikaa.

-- Eipä vain tämä ukko menekään, -- ivasi piikkisika. -- Parempi olisi
olla ystävänä minun kanssani.

-- Mitäpä hyötyä sinä voisit tehdä, jos ystäväsi olisinkin, -- kysyi
Lalli melkein huvitettuna.

-- Ei sitä vain niin tarkoin tiedä, -- vastasi piikkisika. -- Ei pidä
koskaan halveksia ketään pelkän ulkonäön vuoksi. Koskaan ei voi tietää,
milloin tarvitsee sen apua, jolle on nauranut.

-- Enhän minä sinulle nauranutkaan, vaan itsehän sinä minulle nauroit,
-- vastasi Lalli hieman suuttuneena. -- Tapanani on olla aina
kohtelias, mutta ethän voine vaatia, että minun on sinua kumarrettava
tässä heiluessani.

Piikkisika oikaisihe taas käppyrästä ja laski piikkinsä myötäsukaan.

-- Totta tosiaan, minä uskonkin, että osaat olla kohtelias poika, --
sanoi hän aivan ystävällisesti. -- Ellei tuota kissa-veitikkaa olisi,
niin ehkä sinua auttaisin.

Silloin alkoi Villi kehrätä kovin mielistellen ja pyysi ylen koreasti
piikkisikaa auttamaan Lallia.

-- No niin, -- vastasi tämä vihdoin, -- olkoon menneeksi tällä kertaa.

Ja sitten kiipesi hän hiljaa ja varovaisesti korkeammalle puuhun aina
siihen oksaan asti, josta Lalli riippui, ja kapusi sitten oksalle
pitäen siitä kiinni hajakynsillänsä.

-- Pidäppä nyt varasi, -- sanoi hän. -- Alapuolellasi vain puolen
metrin päässä on paksu oksa. Minä menen tätä oksaa painamaan, kunnes
olet saanut kiinni alemmasta.

Vähitellen kapusi piikkisika yhä kauemmas huojuvalle oksalle, kunnes
tämä todella painui niin alas, että Lalli sai molemmin käsin kiinni
alemmasta oksasta. Silloin kiipesi piikkisika takaisin ja irroitti
hänen takkinsa liepeen irti oksasta, johon se oli tarttunut, ja pian
oli Lalli paksun oksan varassa ja kiipesi sitten rungon viereen, missä
hän istuutui oksanhankaan läähättäen rasituksesta ja väsymyksestä.

-- Kas niin, hädintuskinpa pelastuitkin, -- nauraa virnisteli
piikkisika suopeasti. -- Mutta mitä sinulla on tekemistä täällä
metsässä? Se ei ole laisinkaan sinunlaisiasi pojannallikoita varten.

-- Tulin vain vähäisen näkemään Ameriikkaa, vastasi Lalli.

-- Ameriikkaa, Ameriikkaa, -- mutisi piikkisika. -- Ameriikka on niin
suuri, ettei sitä päivässä näe, ja paljon se on muuttunut viime
vuosisatoina, mikäli voin päättää esi-isieni jälkeen jättämistä
muinaistarinoista. Punanahkat ovat melkein kaikki poissa, ja nyt näkee
enimmäkseen vain rautateitä ja suurkaupunkeja ja koneita vapaitten
metsien tilalla. Mutta jos kuljet vähän matkaa mäkeä ylöspäin, niin
tulet pian metsästä Kalliovuorten rinteille, ja silloin saanet ehkä
nähdä vähän enemmän. Kas niin, ei sinun tarvitse niin paljon kiitellä
sen vertaisesta. Hyvästi vain, ja koeta opettaa kissaasi yhtä
kohteliaaksi kuin itse olet.

-- En minä ole ymmärtänyt olla ennenkään kohtelias sioille, olipa
niillä piikit selässä tai ei, -- sanoi Villi vähän isotellen, mutta
piikkisika ei edes räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan ryömi taas
puunoksalle jatkamaan keskeytynyttä untaan.

Lalli ja Villi vaelsivat nyt suuren metsän halki, missä päivänsäteet
leikittelivät vihreällä sammalikolla, hirvet lapiomaisine sarvineen
kävivät laitumella pienissä ryhmissä metsän aukeamissa, sudet ja ketut
juosta tassuttelivat tiheikössä ja korkealla ilmassa leijailivat
kotkat, korppikotkat ja haukat. Maa nousi nousemistaan, ja jylhiä
kallioita kohosi paikoin. Yhä useammin tuli kallioita vastaan ja
vihdoin nämä kokonaan tunkivat tieltään metsän, ja sitten he tulivat
paljaille kukkuloille.

Lallia kokolailla väsytti ja nukutti, ja hän etsi itselleen sopivaa
levähdyspaikkaa, mutta aurinko ja tuuli tekivät levähtämisen tukalaksi
näillä autioilla kukkuloilla.

Vihdoin näkivät he vuoriluolan suuaukon ja kävivät sen sisälle hakemaan
suojaa. Edettyä muutaman askelen pimeässä alkoi Villi sähistä ja
sylkeä, sillä onkalon perällä asusti jo ennestään pari somaa pikku
eläintä. Ne muistuttivat näöltään kömpelöitä koiranpenikoita,
tallustellessaan edestakaisin vinkuen ruokaa.

-- Anna niiden olla rauhassa, Villi, -- huusi Lalli, muuten annan
sinulle selkään.

-- Enpä uskokaan, että ne ovat koiria, -- vastasi Villi happamesti. --
Niitten vanhemmat ovat varmaan koiria paljon suuremmat. Ne saavat
kernaasti minulta olla rauhassa, kun eivät minuun kajoa.

Ja sitten paneutui hän soppeen lepäämään, mutta Lalli alkoi leikkiä ja
peuhata pentujen kanssa ja antoi niille leipäpalasia ja makeisia, mitä
hänellä oli taskussaan. Ne olivat niin kehittymättömiä, etteivät edes
osanneet eläinkieltä vielä selvästi puhua, eikä hän voinut päästä
perille siitä, mihin eläinlajiin ne kuuluivat, sillä kun kysyi kenen
pentuja ne olivat, vastasivat ne vain: -- "Äidin".

Äkkiä pimentyi luolan suu, ja kauhean iso harmaa karhu tölmähti sisälle
läähättäen ja kieli pitkällä suusta. Yhdellä ainoalla katseella sen
palavat silmät olivat havainneet luolan sisustan, ja näyttipä hetken
siltä, kuin aikoisi se niellä Lallin, mutta sitten käsitti se
asianlaidan ja kävi ystävällisesti Lallin luokse ja nuoli hänen
kättään.

-- Sinä olet kiltti poika, -- sanoi naaraskarhu karhealla ja
peloittavalla äänellä. -- Sinä olet ollut ystävällinen minun
lapsilleni, enkä minä siis tahdo tehdä sinulle mitään pahaa. En muuten
pidä ihmisistä, ja ihmisillä on syytä pelätä harmaata karhua, mutta
sinä saat olla poikkeuksena.

Ja sitten alkoi karhu syöttää pentujaan, jotka vinkuivat ilosta. Lalli
ja Villi jäivät vielä hetkiseksi luolaan, mutta peloittavalta tuntui
kuitenkin olla tuon suuren, villin karhun läheisyydessä, ja he sanoivat
pian hyvästi ja lähtivät matkaamaan vuorten ylitse. Jonkun ajan
kuluttua laskeutuivat he ahtaaseen laaksoon, jonka pohjassa virtasi
kukkuloilta laskeva virta. Siellä he näkivät moniaita nahkatelttoja,
joiden ympärillä askarteli koreihin rääsyihin puettuja naisia ja
lapsia. Ne olivat kaikki vaskenkarvaisia, heillä oli musta tukka ja
sangen tölskeät kasvonpiirteet.

Äkkiä tarttui joku Lallia kauluksesta ja nosti hänet maasta raa'asti
nauraa ilkkuen.

-- Sinä pieni, valkoinen roisto, -- sanoi käheä ääni, ja kun Lalli
katsahti ylös, kohtasi häntä todellisen intiaanin tuima katse, -- ei
tosin sellaisen intiaanin, jolla olisi ollut nahkapukimet ja koreita
sulkia tukkaa koristamassa, millaiseksi Lalli oli intiaania mielessään
kuvitellut, vaan sellaisen, jolla oli repaleiset eurooppalaismalliset
vaatteet ja päässä lerppainen olkihattu.

Villi syöksyi heti Lallia auttamaan ja aikoi hyökätä intiaanin
kimppuun, mutta tämä oli ketterämpi, tarttui kissaa niskasta toisella
kädellään ja sinkautti sen pitkän matkan päähän.

-- Mitä pahaa olen sitten sinulle tehnyt, kysyi Lalli arasti.

-- Et sinä, vaan sinun kansasi, -- vastasi metsäläinen tylysti.

-- Tiedäkin, että koko tämä maa on kerran ollut punaisen miehen oma,
joka vapaasti metsästi näissä metsissä ja ruohoaavikoilla. Tiedä, että
näillä laajoilla lakeuksilla vilisi kerran puhveleita niin lukuisasti,
ettei vaimojemme ja lastemme koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Sitten
tulivat nuo kalpeaihoiset miehet idästä. He kaatoivat meidän metsämme
ja ampuivat riistamme, niin että vaimomme ja lapsemme näkivät nälkää,
kyntivät ruohoaavikot ja muuttivat nämä vapaat tasangot orjien
vainioiksi, ja vihdoin karkoittivat he punanahkoja kuin metsän eläimiä
ja kaatoivat niitä tuliaseillaan. Emmekö heitä vihaisi? Vapaitten
esi-isiemme tapaa noudattaen tulevat vaimoni ja lapseni paistamaan
sinut elävältä.

Lalli kauhistui ja olisi kernaasti hypännyt kotiin jos olisi voinut,
mutta punanahka sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja kantoi hänet kuin
säkin telttaan. Vaimot ja lapset ottivat hänet vastaan vihasta ja
raivosta hurjasti huutaen ja rakensivat rovion paistaakseen hänet
sillä. Mutta juuri kun he olivat puuhissaan valmiit, ja punanahka
ojensi kätensä heittääkseen Lallin roviolle, syöksyi metsästä äskeinen
harmaa naaraskarhu hurjasti kiljuen ja iski julmalla kämmenellään
intiaanin kuoliaaksi, jolloin vaimot ja lapset pakenivat huutaen.
Voimakkailla hampaillaan puri se sitten poikki Lallia kytkevät hihnat,
ja poikanen nousi pystyyn kalpeana ja vapisevana.

-- Te ihmiset olette maailman kurjimpia olentoja, -- ulvoi karhu, -- Te
kidutatte ja kiusaatte toisianne saamatta siitä mitään hyötyä, mutta
niin ei tee mikään eläin. Eläimet tappavat vain nälissään. Sentähden
minä halveksin ja vihaan teitä kaikkia ja vast'edes puren pään poikki
jokaiselta ihmiseltä, joka kynsiini joutuu.

-- Lähdehän pois nyt, -- kuiskasi Villi, -- muuten voisi karhumuorin
päähän pälkähtää purra pääsi poikki. Se oli heti valmis sinua
auttamaan, kun livistin luolaan pyytämään apua, mutta uskonpa sen
menettelyn johtuneen yhtä paljon vihasta intiaaniin kuin ystävyydestä
sinuun.

He hiipivät hiljaa tiehensä, sillä aikaa kuin karhu vielä raivoissaan
mörisi ja puri kuollutta intiaania, laskeutuivat alas vuorelta ja
tulivat äärettömälle ruoholakeudelle, joka levisi joka puolelle avarana
kuin meri. Vaellettuaan hetkisen aikaa tasankoa pitkin näkivät he
edessään jotakin, joka näytti pieneltä mäentöyryltä, mutta
ihmeellisintä oli, että tämä töyry eli. He kuulivat kumeaa mylvintää ja
ammumista sen sisästä.

Pian voivat he erottaa sanojakin tuosta hurjasta mylvinästä:

-- Mokomia kehnoja olentoja nuo ihmiset! Viekkaita, julmia olentoja!
Virittävät tällaisia ansoja toisten kidutukseksi! Möö-ö-ö!

Lalli ja Villi kiiruhtivat paikalle ja näkivät tavattoman suuren
kyttyräselkäisen härän, joka oli jalastaan tarttunut eräänlaisiin
isoihin saksiin, jotka olivat kytketyt vitjoilla maahan iskettyyn
rautapaaluun. Hampailla varustetut terät olivat tunkeutuneet syvälle
lihaan niin että veri valui maahan.

Lalli pysähtyi kauhuissaan nähdessään moista julmuutta ja hän tunsi
sydämessään sääliä härkäparkaa kohtaan.

-- Härkäkulta, -- sanoi hän, -- jos tahdot seista hetken hiljaa, niin
koetan auttaa sinua.

Härkä katsoa töllötti hämmästyneenä poikaan. -- Mutta sinähän näytät
itse ihmiseltä, -- mörisi se epäluuloisesti. -- Ihmiset ovat surmanneet
sukupuuttoon melkein koko sukuni, piisonihärkien eli puhvelien suuren
kansan, joka muinoin täytti nämä ruohoaavikot. Miksi sinä sitten
auttaisit suvun viimeistä jälkeläistä.

-- Minun käy sinua niin sääli, -- sanoi Lalli kyynelet silmissä.

Sitten kävi hän härän luo ja väänsi kaikin voimin saksien teriä
erilleen toisistaan, kunnes puhveli voi irroittaa vertavuotavan
jalkansa niistä.

-- Tuhannet kiitokset sinulle, -- sanoi härkä ystävällisesti. -- Jos
tahdot nousta selkääni, niin vien sinut ratsastusmatkalle, sillä muuta
palkintoa en voi sinulle antaa.

Sitten kävi härkä pitkälleen maahan, ja sekä Lalli että Villi
kiipesivät sen selkään. Sen jälkeen nousi härkä jälleen pystyyn ja
lähti tömistämään laajaa aavikkoa pitkin.

Siellä ei ollut paljon nähtävää, ainoastaan huojuvaa ruohikkoa,
joitakin lintuja sekä parvi susia, mutta kun he olivat matkanneet
jonkun aikaa, huomasivat he kaksi kimaltelevaa teräskiskoa, jotka
jatkuivat loputtomana parittaisena viivana tasankoa pitkin. Lalli
ymmärsi heti, että siinähän oli rautatie, ja härkä alkoi nelistää rataa
pitkin. Äkkiä kuulivat he edessään lähestyvän junan kohinan.

-- Poistu pian radalta, ennenkuin juna tulee -- huusi Lalli
kauhuissaan.

-- Minäpä opetan niitä junottamaan, -- mylvi puhveli raivoissaan. --
Tahdon paiskata ilmaan niiden leikkikalun ja polkea ne pirstoiksi
sorkillani.

-- Varo itseäsi! Älä toki ole hullu, -- huusi Lalli taaskin, mutta
mistään ei ollut apua. Raivostunut puhveli syöksyi sarvet sojossa
lähestyvää junaa kohti, joka vihelsi säikyttääkseen puhvelia ja
hiljensi sitten hitaasti vauhtiaan. Villi ja Lalli hyppäsivät härän
selästä ja kellahtivat toistensa ylitse ruohikkoon, ja Lalli loukkasi
itseään aika lailla. Mielettömästi eteenpäinsyöksyvä härkä törmäsi
kohta sen jälkeen junaa vastaan, mutta karja-aura nosti sen ilmaan ja
paiskasi radan viereen, minne se läähättäen ja ähkien jäi virumaan.
Ihmisiä ryntäsi ulos vaunuista ja he kantoivat Lallin vaunuun Villin
aivan hiljaa livahtaessa ovesta sisään. Junassa oleva lääkäri tuli
tutkimaan Lallin vammoja, ja sillä välin alkoi juna jälleen kiitää
eteenpäin.

Matkustajat koettivat puhutella Lallia arvatenkin kysyäkseen, miten hän
oli härän selkään joutunut, mutta kuten Intiassa, ei hän täälläkään
ymmärtänyt niin halaistua sanaa valkoihoisten puheesta. Akkunasta
katsoessaan näki hän junan porhaltavan pitkin lakeaa ruohoaavikkoa ja
silloin tällöin pysähtyvän jollekin asemalle. Kerran se taas pysähtyi,
vaikkei asemaa näkynytkään, ja ulkoa kuului ampumista ja huutoja.
Vaunuun astui pari hurjannäköistä miestä revolverit kädessä ja pakotti
kaikki matkustajat nostamaan kätensä pystyyn. Toinen miehistä kulki sen
jälkeen matkustajasta toiseen keräillen kalleuksia heidän taskuistaan
toisen yhä edelleen seisoessa revolveri uhkaavasti ojennettuna.

Nyt tuli Lallin vuoro, ja mies huusi hänelle jotakin uhkaavalla
äänellä. Lalli arveli, että oli kysymys rahoista, ja hän haparoi
taskujaan, missä hän tiesi viisipennisensä olevan, mutta samassa
hyökkäsi Villi revolveria pitelevän miehen kimppuun, kiipesi hänen
käsivarrelleen ja puri ja raapi hänen kättänsä, niin että hän
hätäpäissään pudotti aseensa. Samassa matkustajista monet kävivät
miesten kimppuun ja sitoivat heidät. Sen jälkeen ottivat hekin esille
revolverinsa ja menivät toisiin vaunuihin, joissa matkustajia oli
kohdeltu samalla lailla. Rosvot karkoitettiin sitten tai vangittiin, ja
juna, joka oli pysähtynyt, sai taas jatkaa matkaansa.

Villi ja Lalli olivat päivän sankareita, ja heille tarjottiin makeisia
ja muita herkkuja niin paljon, etteivät enää voineet ahtaa sisäänsä
enempää, ja juna vieri yhä edelleen.

Matkustajien joukossa oli muuan sangen rikas mies, joka oli erittäin
ystävällinen Lallia kohtaan. Kun juna vihdoin pysähtyi erään
suuren kaupungin kohdalle, otti tuo rikas mies Lallin mukaansa
automobiilimatkalle, jotta poika saisi nähdä kaupunkia. Mehiläisparven
lailla hyörivät ja työskentelivät siellä ihmiset, höyrykoneet puhkivat
ja rämisivät, vasarat paukkuivat, pyörät surisivat ja korkeista
savupiipuista pörsysi kivihiilen savua. Talot olivat hirveän korkeat,
toisissa oli aina kaksikymmentä, jopa kolmekymmentäkin kerrosta, ja
tuntui kuin olisivat ihmiset alituisesti tavoitelleet jotakin. Kun
Lalli kysyi Villiltä, joka oli mukana kaikkialla, mitä hän niiden luuli
tavoittelevan, vastasi Villi:

-- Kultaa! Näen sen kaikista heidän puuhistaan.

Kun tuo rikas mies oli näyttänyt kaupungin Lallille, tarjosi hän
hänelle matkan lentokoneessa, jättiläislinnun tavalla leijaili
lentokone maan yläpuolella, ja alhaalla näkyi vehnävainioita ja
puutarhoja, ruohoaavikoita ja metsiä, ja he tulivat vihdoin suurelle
vesiputoukselle, jonka kohina kuului heidän korviinsa yläilmoihin.

-- Niagara, -- sanoi pohatta ja osoitti kohisevia kuohuja, jotka
syöksyivät vuorenreunamaa alas suuresta järvestä toiseen ja muodostivat
useita eri putouksia, joista muuan oli hevosenkengän muotoinen.

Vaahto pärskyi putouksen alapuolella valkeana pilvenä korkealle ilmaan,
ja yläpuolelle pingoitetulla sillalla kulkevat ihmiset näyttivät
pieniltä kääpiöiltä. Lallin silmiä huimasi, kun hän loi katseensa tähän
merkilliseen näytelmään. Hänet valtasi kummallinen pyörryttävä tunne,
joka veti häntä syvyyttä kohti, eikä hän lopulta voinut kauemmin
vastustaa tätä kauheata vetovoimaa, vaan heittäytyi kirkaisten
lentokoneesta Villi kintereillään.

Yhä vielä vapisten heräsi hän tajuihinsa lastenkamarin sohvalla.




5. Etelä-Ameriikka.

Leveä harju ja rämeikkö. Kaimaanit ja sääsket ovat syödä Villin ja
Lallin. Aarniometsä. Apinat pieksävät kieltänsä. Iso ja pieni kissa.
Parrakas nelikätinen ystävä. Mustat kädet kytkevät matkaajat käsistä ja
jaloista, mutta yhtä mustat kirvoittavat ne jälleen. Intiaanikylä.
Viidakon neekereiden tappio. Lääkemies. Ihmeellinen pilvi.
Purjehdusretki ilmassa. Kaksi mustaa lintua. Guanakon liha on parempaa
kuin pojan liha. Kultaluola.


Seuraavana iltana istui Lalli taas karttapallon ääressä ja mietti
mielessänsä, minne tällä kertaa suuntaisi matkansa. Hänen tähänastiset
seikkailunsa olivat olleet niin ihmeellisiä, ettei hän tahtonut päästää
käsistään ainoatakaan iltaa tekemättä uusia löytöretkiä, eikä häntä
lainkaan peloittanut, vaikka hän matkoillaan oli ollut niin monelle
vaaralle alttiina.

Oli varsin luonnollista lähteä tällä kertaa käymään siinä osassa
Ameriikkaa, joka oli kapean Panaman kannaksen eteläpuolella. Villi
näytti olevan asiasta aivan samaa mieltä, kun se tuijotti
kellanvihreillä silmillään suoraan tähän maanosaan. Niin pian kuin
maapallo oli alkanut pyöriä ja aurinko valaisi kirkkaasti
Etelä-Ameriikkaa, hyppäsivät molemmat avaruuden halki.

Kun Lalli pudottuansa tuli tajuihinsa, huomasi hän istuvansa valtavan
suuren, ihmeellisen eläimen selässä, -- eläimen, joka oli puoleksi
sika, puoleksi norsu ja jolla oli lyhyt kärsä. Se nukkui pitkällään
syvällä mutaisessa rämeikössä, johon Lalli olisi auttamattomasti
vajonnut, ellei hän onneksi olisi pudonnut aivan eläimen leveään
selkään. Hänen vieressään seisoi Villi häntä uljaasti pystyssä ja
kynsin tarrautuneena paksuun, karvattomaan nahkamaiseen pintaan.

Eläinparka havahtui unestaan, kavahti pystyyn röhkäisten kauhusta ja
alkoi ponnistella eteenpäin syvässä liejussa, puoleksi uiden, puoleksi
kahlaten.

-- Mitä metkuilemista se on, että tällä tavoin ahdistetaan rauhallista
tapiiri-parkaa, -- mörisi se moittivalla äänellä.

-- Anteeksi, tapiiri-herra, -- sanoi Lalli lepyttelevällä äänellä.
Erehdyksestä me vain putosimme teidän selkäänne. Älkää siitä meille
vihoitelko.

Tapiiri pysähtyi ja silmäili häntä varsin hämmästyneenä viisailla
porsaansilmillään.

-- Sinähän puhut aivan kohteliaasti, -- sanoi hän rauhoittuneena, --
enkä nyt uskokaan sinun niin pahaa tarkoittaneen. Mutta mihin te
molemmat olette oikein matkalla?

-- Tahdoin vain nähdä vähäisen tätä maata, vastasi Lalli. -- Mikäs
paikka se tämä on?

-- Räme tämä vain on, joka sijaitsee maailman suurimman kymin,
Amazon-virran varrella, -- vastasi tapiiri. Tämä on ihanaa, hyvin,
hyvin kuumaa seutua, missä on runsaasti lihavaa liejua, joka voi
suojella keskipäivän auringolta ja kasvattaa niin oivia reheviä ja
maukkaita kasveja syötäväksi.

Niin, kuumapa siellä olikin kamalasti, ja samanlainen kostea höyry kuin
saunan lauteilla. Sitäpaitsi vilisi ilmassa ilkeitä sääskiä, joilta
Lallilla oli täysi työ varjella itseään, ja liejuisesta suovedestä
nousi iljettävä mädänneiden kasvien löyhkä.

-- Enpä minä vain lainkaan pidä tästä paikasta, lausui Lalli
päättäväisesti, karkoittaessaan nenäliinallaan sääskiä. -- Etkö olisi
niin kiltti, että opastaisit meitä kuivemmalle kamaralle?

Tapiiri naurahti käheästi.

-- Vai et sinä pidä siitä, -- sanoi hän hyväntahtoisesti. -- Niin, etpä
olekaan ainoa. Jaguaari ei myöskään pidä vedestä, mutta onpa monta,
joilla on sama maku kuin minulla. Katsohan vain vaikkapa kaimaaneja.

Lalli katseli ympärilleen, ja kun hän lähemmin tarkasteli esineitä,
joita hän ensin oli luullut vedessä viruviksi lahoiksi puunrungoiksi,
huomasi hän niiden olevankin eräänlaisia krokotiilejä, joilla oli ruma
pää, mikä muistutti valtaisen hauen päätä ja siinä iso kita täynnänsä
teräviä hampaita. Hirviöt alkoivat kerääntyä tapiirin ympärille ja
mulkoilivat nälkäisesti Lallia.

-- Huh, kuljeta minut täältä pian pois, -- pyysi Lalli, ja Villikin
sylki ja sähisi kiukusta ja kauhusta.

-- No, no, en minä aikonutkaan antaa niitten syödä, -- irvisti tapiiri
huvitettuna. -- Mutta koskapa ette ymmärrä hyvästä naapuruudesta, niin
olkoon menneeksi.

Ja sitten alkoi se ravata eteenpäin, sillä välin kuin kaimaanit
tunkeutuivat yhä ahtaampaan piiriin heidän ympärilleen, vaikkeivät ne
rohjenneetkaan ahdistaa suurta tapiiria. Siellä täällä uiskenteli myös
erikokoisia kilpikonnia, ja monenlaatuisia vesilintuja pulikoi ja
rätkätti reheväin vesikasvien keskellä. Paikka paikoin oli veden pinta
aivan niiden lehtien peitossa, joista toiset olivat niin suuria, että
ne Lallin mielestä olisivat kannattaneet häntäkin, ja monella oli
varsin kauniit kukat.

Vesi madaltui vähitellen, ja vihdoin tulivat he kuivalle maalle tiheään
jylhään metsään. Tämän metsän pimennoista kuului niin kauhea kiljunta,
että Lallia puistatti luihin ja ytimiin saakka.

-- Tuonne en minä uskalla mennä, -- sanoi Lalli tapiirille, mutta tämä
vain nauroi.

-- Nehän ovat vain hassunkurisia mölyapinoita, -- sanoi hän
ylenkatseellisesti. -- Eivät ne tee kellekään pahaa, vaikka koettavat
uskotella olevansa hirveän vaarallisia. Jaguaari se vasta on
vaarallinen, mutta ei sekään virka mitään, ennenkuin käy kimppuun, niin
tiedäkin pitää varasi.

-- Minäpä kyllä pidän vahtia, -- virkkoi Villi, joka taaskin tunsi
olevansa turvassa tultuaan kuivalle maalle.

Sitten heittivät he hyvästit ystävälliselle tapiirille ja tunkeutuivat
aarniometsään. Mutta sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä
korkeiden jättiläispuiden välillä kierteli paksuja köynnöskasveja
rönsyillen puusta puuhun, ja siellä missä auringonsäteet voivat ne
saavuttaa, puhkesi niihin kauniit kukkatertut. Lallin ja Villin olisi
ollut mahdotonta tunkeutua ilman kirveen apua metsään, elleivät he
olisi löytäneet kapeaa, petoeläinten tallaamaa polkua.

Villi juosta livisti edellä polkua pitkin tähystelemässä ja Lalli
seurasi perästä. Äkkiä palasi Villi kiireesti takaisin ja kuiskasi:

-- Tuolla edempänä istuu puussa julman iso täplikäs kissa vaanimassa.
Se mahtaa varmasti olla jaguaari, josta tapiiri puhui. Mitäs me nyt
teemme? Jos sinä kuljet sen oksan alitse, jolla se istuu, niin
heittäytyy se niskaasi, emmekä me myöskään voi päästä sen ohitse, sillä
metsä on liian tiheä. Mutta ehkäpä minä voin houkutella sen sieltä, jos
koetan parastani.

Villi hiipi taas eteenpäin, siksi kunnes tuli aivan lähelle valtavan
suurta kissaa. Silloin piilottautui hän puun taakse ja huusi täyttä
kurkkua:

-- Hei kuulehan sinä, täpläinen lurjus, sinä hävytön lampaansyöjä, sinä
pelkuri roisto ja varas, otappa kiinni, jos saat!

Jaguaari nosti päätänsä. Sen silmät säkenöivät vihasta, ja se päästi
kiukkuisen kiljahduksen, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan. Silloin
kiipesi kissa puuhun sen yläpuolelle ja alkoi nakella oksia ja
mädäntyneitä hedelmiä sen päälle. Vihan vimmoissa kavahti jaguaari
pystyyn ja alkoi ajaa takaa pientä kiusanhenkeään, mutta tämä lähti
kiipeilemään kapeita, huojuvia köynnöskasveja pitkin, jotka eivät
voineet kestää raskaan jaguaarin painoa, ja kapuili tällä tapaa puusta
puuhun. Joskus se päästi jaguaarin aivan lähelleen ja nauroi sitä
vasten naamaa koko ajan sinkautellen jälkeensä herjaavia pilkkasanoja.
Silloin teki peto raivoissaan valtavia loikkauksia häntä kohti, mutta
ketterä kissa ei ollut koskaan siinä, missä ahdistaja oli hänet
viimeksi nähnyt. Niin eteni ajo tiheään metsään, ja sillä välin hiipi
Lalli eteenpäin polkua myöten aina niin pitkälle, ettei hän enää
kuullut heidän torailuaan, pilkkasanojaan eikä huutoaan. Muutaman
minuutin kuluttua liittyi Villi taas hänen seuraansa uljaana ja
kiihdyksissä.

-- Enkö tehnyt tehtävääni hyvin, -- nauraa virnisti hän, ja Lalli
silitti hyväillen hänen säkenöivää, kellanpunaista selkäänsä.

Heidät keskeytti kauhea, puunoksilta kuuluva meteli, ja katsahtaessaan
ylöspäin näkivät he parven apinoita, jotka huiskauttivat itsensä
oksalta oksalle. Lalli ei ollut koskaan voinut aavistaakaan, että
apinat saattoivat olla niin ketteriä. Ne tarttuivat kiinni hännällään
yhtä usein kuin käsilläänkin, ja välistä riippuivat ne oksista vain
häntänsä varassa ja virnistelivät Lallille ja Villille. Ne olivat
varmastikin mölyapinoita.

-- Etkö luule meidän nähneen, kuinka jaguaaria petkutit, -- huutelivat
ne Villille. -- Se ei tosiaankaan ollut kissan työksi hullumpaa, mutta
meitäpäs et kykenekään saamaan kiinni, vaikkapa eläisit satasen vuotta.

-- Mitä minulla olisi teidän kanssanne tekemistä, kurjat rimppakintut,
-- ärähti Villi suuttuneena. -- Mölytä te kyllä osaatte, mutta mitä
hyötyä siitä on, kaikki apinat ovat kurjia pelkureita ja pettureita.
Sen olen ennenkin nähnyt.

Silloin apinat vuorostaan suuttuivat ja alkoivat puista pommittaa heitä
hedelmillä, niinkuin olivat nähneet Villin tekevän jaguaarille, mutta
Lalli ja Villi vain nauroivat, ja Lalli söi moniaita hedelmiä, jotka
olivat sangen virkistäviä tässä kuumuudessa.

-- Ei saa tuomita kaikkia apinoita noiden mölysuiden mukaan, -- sanoi
lempeä, rauhallinen ääni heidän vierestään, ja kun he katsoivat
tarkemmin, istui pieni apina aivan heidän lähellään ja keinui oksalla.

Se oli kummallinen olento, aivan kuin pieni kurttunaamainen ukko, jolla
oli iso, musta parta, mutta sen rumista kasvoista tirkisti lempeä,
vakava silmäpari.

-- Kuka sinä olet, -- kysyi Lalli uteliaasti.

-- Ihmiset ovat antaneet minulle niin ruman nimen, etten ilkeä sitä
sanoakaan,- -- vastasi apina hiukan alakuloisesti. -- Mutta sinähän
voit nimittää minua Kimoksi.

-- Sinä näytät kiltiltä, Kimo, -- sanoi Lalli luottavaisesti, -- ja
minä tahdon kernaasti olla ystäväsi.

Silloin ojensi apina pienen, karvaisen ja pitkäsormisen kätensä, ja
Lalli puristi sitä sydämellisesti. Hän kertoi nyt Kimolle, että hän
kernaasti tahtoi tarkata maata, ja apina oli kohta valmis seuraamaan
häntä. He matkasivat kolmisin aarniometsän läpi seuraten yhä polkua.

He näkivät monta kummallista eläintä ja kasvia, hullunkurisia
laiskiaisia, jotka riippuivat liikkumattomina puun oksista ja
mulkoilivat heihin, sarvaita, isoja ja pieniä sisiliskoja, käärmeitä ja
ihmeen kauniita kukkia, joiden Kimo sanoi olevan kämmekkäitä, mutta
ihmisistä eivät he nähneet jälkeäkään. Ihmeellisimpiä Lallin mielestä
olivat kuitenkin pienet linnut, jotka hyörivät kukissa pistäen
pitkät nokkansa niiden kupuun imeäkseen hunajaa ja helottivat
auringonpaisteessa kuin mitä ihanimmat moniväriset jalokivet. Kimo
nimitti niitä kolibreiksi.

Vihdoin tulivat he metsästä suurelle virralle, joka aukeni heidän
edessään meren lahden laajuisena. Juuri kun he tulivat rannalle,
syöksyi metsästä esiin joukko mustia miehiä, joilla oli yllään vain
jokunen rääsy ja päässä olkihattu. He olivat julman ja kauhean näköisiä
ja tarttuivat kovakouraisesti Lalliin ja sitoivat hänen kätensä ja
jalkansa. Ei ollut laisinkaan apua siitä, että Villi puri ja raapi
heitä. Hän oli itsekin vähällä joutua surmatuksi ja pakeni metsään.
Kimo kaikkosi heti kahakan alussa, ja Lalli ajatteli murhemielin, että
tämä uusi ystävä oli hänet heti pettänyt.

Metsäläiset leiriytyivät nyt virran rannalle ja sytyttivät nuotiotulen.
Heidän keskustelustaan Lalli ymmärsi, että he olivat neekereitä, jotka
polveutuivat muinaisista orjista ja jotka nyt olivat hakeneet itselleen
turvapaikan aarniometsässä, missä elivät rosvoilemisella ja
pyydystämällä metsänriistaa ja kalaa. He vihasivat valkoihoisia, jotka
olivat pitäneet heidän esi-isiään orjuudessa ja tahtoivat pakottaa
heitäkin työskentelemään tiluksillaan hyvin pienestä palkasta. Nyt he
tahtoivat kostaa Lallille, mutta kosto pantaisiin täytäntöön vasta
seuraavana päivänä, sillä heidän päällikkönsä sattui olemaan poissa ja
palaisi vasta huomenissa. He istuivat ja suunnittelivat keskenään,
kuinka kiduttaisivat ja kiusaisivat vankiaan, ja Lalli tunsi itsensä
kovin yksinäiseksi ja itki ja vapisi, ja sääsketkin purivat, hänen
voimatta tehdä mitään suojellakseen niiltä itseään.

Sitten meni aurinko mailleen, ja metsästä alkoi kuulua kaikenlaisia
kummallisia ääniä ja villieläinten ulvontaa ja mölinää. Lallin mielestä
tämä oli kovin kauheaa, mutta hän rauhoittui huomatessaan vieressään
tavattoman ison sammakon, joka juuri tuon mölinän aiheutti. Ilmassa
liiteli suuria lepakoita ja hyönteisiä, jotka loistivat kuin pienet
sähkölamput, ja isot kovakuoriaiset ja yöperhoset pitivät surinaa.
Tähdet tuikkivat taivaalla ja näyttivät tahtovan lohduttaa häntä hänen
surussaan, ja niitten keskellä vaelsi kuu ikäänkuin paimen lampaitaan
kaitsien.

Neekerit paneutuivat nukkumaan tulen ääreen eivätkä huolineet edes
asettaa vahtia vartioimaan Lallia, jonka tiesivät olevan lujasti
sidottuna. Mutta tuskin olivat he nukkuneet, ennenkuin pieni, musta
olento ryömi metsästä, ja ilokseen Lalli tulen valossa tunsi uuden
ystävänsä Kimon.

Apina pani sormen suulleen merkiksi, että Lalli olisi ääneti, ja hiipi
sitten hänen luokseen ja alkoi nopeilla sormillaan aukoa solmuja häntä
kytkevistä nuorista.

Pian oli Lalli taaskin vapaa, ja he hiipivät metsään, missä Villi
odotti.

-- Nuo neekerit ovat pahinta roskajoukkoa mitä tiedän, -- sanoi Kimo.
-- Intiaanit ovat paljon parempia, ja parasta onkin, että opastan sinut
heidän leiriinsä, sillä muutoin ei tiedä miten sinun voi käydä täällä
metsässä, jossa et ole tottunut vaeltamaan ja jossa niin monet vaarat
uhkaavat. Pidä nyt varasi! Tuolla vaanii käärme, joka on niin
myrkyllinen, että olisit kuoleman oma muutaman minuutin kuluttua, jos
se purisi sinua, ja se on niin vihainen, että ajaisi takaa sinua
paetessasi.

Se on mykkä kalkkarokäärme.

Ja Lalli näki tosiaankin kuutamossa suuren käärmeen, jolla oli selässä
vinoja, nelikulmaisia tummia täpliä. Se oli jo kierittäytynyt kokoon
paiskautuakseen puremaan, niin että Lalli töin tuskin ehti väistää ja
juosta pakoon, ja vielä hetken aikaa kuului kahinaa oksien keskessä,
kun se ajoi häntä takaa.

Hän oli hyvin kauhuissaan ja ymmärsi nyt, että tämä metsä todella oli
hänelle liian vaarallinen, ja sääskien puremat syhyivät ja kirvelivät
hänen kasvoissaan. Kimo nimitti näitä sääskiä moskiiteiksi.

Siksipä hän antoi vastustelematta Kimon viedä itseään minne tämä
tahtoi, ja hetken kuluttua tulivatkin he aukeamalle, jolle näkivät
pystytetyn moniaita majoja. Majojen edessä paloi nuotiotulia, ja
lähestyessään näkivät he tulien ääressä muutamia olentoja kyyryllään.
Nämä nousivat nyt pystyyn, ja tulen valossa näkyi muutamia
tuuheatukkaisia ja tummakasvoisia intiaaneja, jotka tekivät
ystävällisiä eleitä. He olivat ylipäänsä varsin rumia, litteänaamaisia
kun olivat, mutta siitä ei Lalli välittänyt, koskapa he olivat
ystävällisiä hänelle ja hänen toverilleen. He hyväilivät Villiä ja
nauraa virnistelivät hyväntahtoisesti Kimolle, ja kun vielä uteliaita
naisia ja lapsia tuli ulos majoista ja nämä uskalsivat tulla tulien
ääreen, niin alettiin pitää iloa ja laskea leikkiä, ja intiaanit
paistoivat tulella isoja kappaleita hirvenlihaa, sisiliskoja ja lintuja
ja leipoivat leipää eräänlaisista juurista, joita he sanoivat
maniokiksi. Lalli ja Villi viihtyivät hyvin tässä iloisessa seurassa,
ainoastaan Kimo pysyi koko ajan syrjässä, istuen aukean paikan laidassa
kasvavissa puissa.

Äkkiä huusi apina puun latvasta:

-- Neekerit tulevat!

Intiaanit eivät ymmärtäneet hänen puhettaan, mutta kun Lalli käänsi
sanat heidän kielelleen, syntyi leirissä kauhea mellakka. Vaimot ja
lapset syöksyivät takaisin majoihin, mutta miehet tarttuivat aseisiinsa
ja kävivät väijyksiin pensaitten ja puitten taakse, ja kun neekerit
tulivat, saivat he vastaansa nuoli- ja luotituiskun, niin että he päätä
pahkaa pakenivat. He olivat luulleet tapaavansa leirin sikeässä unessa
ja voivansa ryöstää sitä vastarintaa kohtaamatta.

Intiaanit olivat hyvin kiitolliset pelastuksestaan, ja heidän iäkäs
päällikkönsä kysyi Lallilta, eivätkö he voisi tehdä jotakin hänen
hyväkseen. Silloin Lalli vastasi, että hänen ainoa halunsa oli saada
nähdä seutua.

-- Meidän lääkemiehemme on suuri taikojen tekijä, -- vastasi päällikkö
vakavasti. -- Ehkä hän voi olla sinulle tässä apuna.

Tietäjä oli kummallinen, kurttunaamainen vanha ukko, jolla oli
kotkansulkia valkoisessa tukassaan, renkaat nenässä ja korvissa ja koko
ruumis tatuoitu haaveellisilla kuvioilla. Kädessään oli hänellä pieni
rumpu, jonka pärinä kaikui salaperäisesti hiljaisessa metsässä.

Tämä eriskummallinen olento meni nyt tulen ääreen ja mutisi
kaikenlaisia loitsuja sekä pyysi Lallia ja Villiä käymään lähemmäksi.
Senjälkeen heitti hän äkkiä kourallisen kuivia yrttejä tuleen. Liekit
rätisivät ja kohisivat, ja sakea sininen savu täytti ilman. Se sakeni
yhä noidan lyödessä rumpua ja mutistessa loitsujaan. Lalli alkoi tuntea
itsensä ylen keveäksi, aivan kuin ei hänellä enää olisikaan mitään
ruumista. Sininen savu sakeni yhäti ympärillä, eikä hän enää voinut
erottaa intiaaneja, jotka oli äsken nähnyt maassa pitkällään hartaan
vavistuksen vallassa, eikä hän myöskään kuullut mitään muuta kuin
noitarummun pärinää.

Hänestä tuntui, että tämä ääni tuli kaukaa alhaaltapäin, ja että hän
itse savun kannattamana liiteli ylöspäin.

-- Tule tänne, -- huusi Villi jostakin korkealta, ja kun Lalli alkoi
haparoida käsin ja jaloin, solui hän ylöspäin pilven lävitse, aivan
niinkuin syvässä vedessä sukeltaessa käy.

Äkkiä pisti hän päänsä esiin pilvestä, ja hänen yläpuolellaan kaareutui
sininen taivas, jolla aurinko helotti polttavan kuumana. Vielä muutama
vetäisy käsillä, ja hän oli vatsallaan pilven varassa, joka oli pehmeä
kuin pumpuli, mutta kannatti häntä varsin hyvin ja näytti leijailevan
kirkkaassa ilmassa. Täällä tapasi hän Villinkin sinne jo ennen
saapuneena.

-- Tämä vasta on hauskaa, -- myhähti Villi ja ryömi aina pienen pilven
reunalle. -- Täällä on vielä parempi olla kuin rakennuksen katolla.

Lalli seurasi Villin esimerkkiä. Häntä ei laisinkaan huimaissut, ja hän
istahti varsin mukavaan asentoon pilven reunalle jalat riipuksissa. Hän
näki nyt vapaasti yli koko ihanan maiseman. Allansa hän näki
aarniometsän, jonka halki valtavat virrat polvittelivat, ja ihmeellistä
oli, että metsä täältä ylhäältä käsin näytti mitä ihanimmalta
kukkaistarhalta. Kaikki nuo tuhannet köynnöskasvit kiemurtelivat
korkeiden puiden latvoihin ja kukkivat siellä mitä ihanimmassa
väriloistossa.

Nopeasti painui pilvi etelään, kulki pienten intiaaniasutusten
vaatimattomien viljelysten ja vihdoin valkoihoisten kahvi- ja
pumpuli-istutusten yli, ja rannikolla Lalli näki monta suurta
kaupunkia, jotka loistivat valkoisina auringonpaisteessa. Vielä
kauempana etelässä aukeni ruoholakeuksia, jotka muistuttivat
Pohjois-Ameriikan ruohoaavikolta, ja osa niistä oli viljelysmaana,
jolla kypsyvä vehnä aaltoili. Täälläkin vierittelivät suuret joet
aaltojaan, ja niiden suupuolella näkyi yleensä kaupunkeja.

Nyt painui pilvi länteen, ja Lallin silmien edessä kohosi korkea
vuorijono, jonka huiput loistivat ikuisen lumen peittäminä. Joistakin
huipuista nousi savua, osoittaen niiden olevan tulivuoria, ja kerran
sivuuttivat he sellaisen kraatterin, joka oli kuin tulinen järvi, ja
tulikiven katku kohosi aina heidän neniinsä saakka. Toisin paikoin
vuoret laskeutuivat äkkijyrkkinä mereen, toisin paikoin näkyi kapea
rannikkokaistale, joka näkyi olevan sangen tiheään asuttu, ja suuret
laivat saapuivat satamiin ja lähtivät sieltä taas ulos merelle.

Lallin vielä ollessa syventyneenä tämän näytelmän katselemiseen tuli
näkyviin pari isoa, mustaa lintua, jotka lentää pyyhkäisivät halki
sinisen avaruuden. Niillä oli punainen kaula ja valkoinen röyhelö.
Tyynesti ja mahtavasti ne lähestyivät pilveä ja kiersivät sitä parisen
kertaa uteliaasti tarkastellen Lallia ja Villiä. Ne näyttivät väkeviltä
ja vaarallisilta, ja Lalli pelkäsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa.

Vihdoin ne leijailivat pilven luo ja istuivat sen reunalle tirkistellen
Lallia ja Villiä terävin ja säihkyvin silmin. Lalli tervehti niitä
kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja kysyi:

-- Mitä lintuja te olette? En ole koskaan ennen teidänlaisianne nähnyt.

-- Me olemme maailman suurimpia petolintuja, kondoreja, -- vastasi
toinen lintu vaakkuvalla äännellä pää ylpeästi kenollaan. -- Me istumme
juuri tässä kahden vaiheilla, söisimmekö sekä sinut että tuon pienen
kissan suuhumme. Meillä ei koskaan ole ollut tapana syödä ihmisiä,
mutta vuoristossa on ollut kerrassaan kehnot ajat, ja meidän poikasemme
näkevät nälkää. Sinä olet vain niin sietämättömän kohtelias ja
ystävällinen, että tuntuu vastenmieliseltä pistää sinua poskeensa.

Lalli tunsi kylmän karmivan selkäpiitänsä, mutta hän tekeytyi aivan
rohkeaksi.

-- Jos te vain panette parastanne, niin löydätte varmastikin pian
jotakin maukkaampaa, -- sanoi hän koettaen laskea leikkiä. --
Kissanliha on hyvin huonoa ja pojanliha vielä kehnompata. Mutta ehkä te
voitte sanoa minulle, mitä vuoria nuo tuolla ovat.

-- Ne ovat tietysti Andes-vuoria. Etkö sinä sitä tiedä? -- vastasi
kondoreista toinen. -- Siellä meidän kotimme on. Tuon korkeimman huipun
nimi on Chimborazzo.

-- Älä nyt lörpöttele joutavia tuon poikanaskalin kanssa vain siksi,
että hän on sinulle kohtelias, -- juorotteli äkkiä toinen kondori
käheällä äänellä. -- Nalikka ehkä ei ole kyllin hyvä täyteläiseen
vatsaan, mutta kun poikasemme näkevät nälkää, on asia toinen. Ihmiset
itse eivät ole niinkään helläsydämisiä, kun on kysymyksessä muiden
eläinten tappaminen. Miksi me sitten osoittaisimme sääliä heitä
kohtaan? Jos sinulla on paha omatunto pojan suhteen, niin ota nyt
ainakin tuo kissa, minä otan pojan osalleni. Kas niin, tule nyt!

Toinen kondori näytti vielä epäröivän.

-- No niin, -- sanoi se vihdoin vastahakoisesti, -- lupaathan, ettet
tapa häntä, ennenkuin olemme ehtineet kotiin. Voisihan sattua, että
löytäisimme matkan varrelta jonkun suuren kuolleen eläimen, ja silloin
olisi tappaminen ollut tarpeetonta. En pidä laisinkaan tästä jutusta.

-- Olkoon menneeksi -- sanoi äskeinen kondori vihaisesti. -- Mutta
jouduhan nyt vain matkaan! Poikasemme voivat meidän jutellessamme
vaikka kuolla nälkään.

Näin sanoen otti se Lallin vahvoihin kynsiinsä, toisen tarttuessa
Villiin, joka makasi siinä kuolleeksi tekeytyen. Ja sitten liidettiin
halki ilmameren korkean Chimborazzon lumipeitteistä huippua kohti.

-- Katsoppas, -- huusi Villiä kantava lintu, kun he lähestyivät noita
kolkkoja tunturijyrkänteitä, -- tuollahan on kuollut guanako
Kultaluolan ulkopuolella.

Molemmat linnut laskeutuivat nopeasti alaspäin, ja kohta tunsi Lalli
seisovansa kallionkielekkeellä. Tämä oli vain kahden metrin levyinen
pengermä äkkijyrkässä vuoriseinämässä, ja aivan hänen vieressään näkyi
pyöreä kallioluolan aukko ja sen edustalla oli iso kuollut eläin, joka
metsästäjän luodin tappamana luultavasti oli pudonnut satasen metriä
korkeammalta pengermältä.

Se kondori, joka oli Lallia kantanut, syöksyi heti ylen ahneesti
kuolleen guanakon kimppuun, mutta toinen tuli Lallin luokse ja puhui
hänelle ystävällisesti.

-- Kuuleppas nyt, poika, -- sanoi hän. Me olemme säikähdyttäneet sinua
koko lailla, mutta korvaukseksi kerron sinulle tästä luolasta jotakin,
mitä valkoiset ovat etsiskelleet monta sataa vuotta, sitä koskaan
löytämättä. Kun valkoihoiset ensin tulivat tähän maahan, himoitsivat he
vain kultaa, kuten kondorit himoitsevat lihaa, ja he ryöstivät,
rääkkäsivät ja surmasivat intiaaniraukkoja vain päästäkseen käsiksi
tähän metalliin, joka ei kuitenkaan kelpaa syötäväksi. Intiaaneilla oli
siihen aikaan paljon kultaa, mutta kun he näkivät, kuinka valkoihoiset
sitä janosivat, päättivät he piilottaa kultansa sellaiseen paikkaan,
mistä nämä rosvot eivät sitä koskaan voisi löytää. Muuan intiaani oli
sattumalta keksinyt tämän luolan, jota ei voinut nähdä ylhäältä eikä
alhaaltakäsin ja johon saattoi päästä vain laskeutumalla nuoran varassa
ylemmältä pengermältä. Tänne piilottivat he suurimman osan kullastansa,
eikä kukaan niistä, jotka olivat tässä työssä mukana, ole koskaan
ilmaissut salaisuutta. Voit itse käydä luolaan katselemaan kultaa.

Lalli ojenteli jäykistyneitä jäseniään ja tunsi kohta mielensä
reippaammaksi, ja Villikin heräsi valekuolleista ja silitteli kylkeänsä
hänen jalkaansa vastaan. Lalli oli tullut kondorin kertomuksesta niin
uteliaaksi, että hän päätti mennä luolaan.

Tämä ei ollut syvä, ja kun Lalli oli ahtaasta aukosta astunut sisälle,
avautui se tilavaksi, kehämäiseksi huoneeksi. Oviaukosta tunkeutui
auringonvaloa sisään ja välkkyi ja säihkyi kultakasoissa, joita oli
kaikkialla. Erääseen kohtaan oli pinottu puhtaasta kullasta tehtyjä
isoja, raskaita pyöriä, joihin oli piirustettu täyteen kaikenlaisia
ihmeellisiä merkkejä, toisin paikoin oli kasoittain erilaatuisia
kulta-astioita, haarniskoita, aseita, työkaluja, kaikki kullasta, ja
kaikkialla luolan lattialla välkkyi paksu kultahiekkakerros.

Lalli seisoi aivan hämmentyneenä ja katsoa tuijotti kaikkeen tähän
kultaan. Hän oli kuullut sanottavan, että se, joka omisti paljon
kultaa, oli rikas, ja täällähän oli sitä niin paljon, että sillä
saattoi tehdä kaikki Helsingin asukkaat rikkaiksi. Hänen täytyi ottaa
jotakin mukaansa vanhemmilleen, kun hän lähti kotiin.

Hän valitsi itselleen kultamaljakon, niin raskaan, että hän töin tuskin
jaksoi kantaa sitä, ja sitten astui hän taas ulos pengermälle
kintereillään Villi, joka välinpitämättömänä oli seurannut häntä
luolaan ja sen nurkissa vaaninut hiiriä Lallin tarkastellessa kultaa.
Kondorit olivat jo lentäneet tiehensä saatuaan ruokaa poikasilleen,
mutta niitä hän ei enää tarvinnutkaan. Hänen piti vain hypätä
avaruuteen pudotakseen lastenkamarin sohvaan.

-- Tule, Villi, -- huudahti hän ja hypähti sitten kuilun reunalta alas.

Lento avaruuden halki oli kauhea, ja kun hän tuli tajuihinsa sohvassa
ja alkoi haparoida kultamaljakkoa, joka oli ollut hänen kainalossaan,
huomasi hän kadottaneensa sen pudotessaan.




6. Austraalia.

Ylhäistä sukua. Ilkeä karhu ja sen vaimo. Kaksi mustaa poikaa. Koiria,
jotka ovat karhuja suuremmat. Neekerivanhus. Papukaijoja lampaita
syömässä, ja maanvaivana olevia kaniineja. Kenguruja, jotka pilkkaavat
ihmisiä, mutta pelkäävät kissoja. Mustia joutsenia. Kaunis kuolinpaikka
ja suurenmoinen lahja. Partasuu mies ja laukaus.


Lalli oli hyvin pahalla tuulella koko seuraavan päivän sen tähden, että
oli kadottanut kauniin kultamaljakon hypätessään avaruuden halki. Hänen
teki kovasti mieli uudelleen koettaa päästä Kultavuorelle ja ottaa
sieltä mukaansa jokin muu kultaesine. Hänen vanhempansa tulisivat aivan
varmaan hyvin iloisiksi, jos saisivat paljon kultaa, mutta hän ymmärsi,
että olisi aivan mahdotonta suunnata hyppäystä niin täsmällisesti,
että joutuisi tuolle kapealle pengermälle, ja sitäpaitsi oli hän
Etelä-Ameriikassa ollut niin monessa vaarassa, että häntä pelotti käydä
siellä toistamiseen. Sen sijaan valtasi hänet suuri halu käydä siinä
maanosassa, joka näytti suurelta valtameren saarelta ja oli nimeltään
Austraalia. Se sijaitsi Suomeen nähden maapallon vastakkaisella
puolella, ja siellä oli aina yö, kun meillä oli päivä, ja talvi, kun
meillä oli kesä. Ehkäpä hän saattoi sieltä tuoda mukanaan jotakin
sellaista, joka ilahduttaisi vanhempia yhtä paljon kuin kulta.

Villi oli luonnollisesti mukana, kun hän illalla hiljaisessa
lastenkamarissa teki suuren hyppäyksensä, ja kun Lalli tuli tajuihinsa
lennettyään halki avaruuden, huomasi hän kierivänsä kissa mukana ison
muurahaiskeon rinnettä alaspäin. Hänen päänsä yläpuolella kaareutui
kauniista höyhenmäisistä jättiläissaniaisten lehdistä muodostunut
katos, ja kappaleen matkaa kauempana solisi hiljainen puro.
Miellyttävä, vihertävä valo vallitsi suurten saniaisten alla, ja
lauhkea lämmin tuuli siveli Lallin poskia. Enempää hän ei kuitenkaan
ehtinyt nähdä, sillä muurahaiset alkoivat ahdistaa häntä ja kiivetä
hänen kimppuunsa joka taholta.

-- Huh, -- huusi Villi ja alkoi pudistaa muurahaisia turkistaan.

-- Etkö pikemminkin voi syödä niitä suuhusi, niinkuin minä teen, --
kysyi naukuva ja vikisevä ääni muurahaiskeon takaa, ja kun Lalli
katsahti sinne, näki hän soman pienen eläimen, jolla oli linnun nokka
ja ruumis piikkien peitossa kuten piikkisialla. Se oli kuopinut reiän
muurahaispesään ja pisti nyt alituiseen nokkansa siihen, pitkän kielen
riippuessa suusta. Niin pian kuin kielelle oli kertynyt muurahaisia,
vetäisi eläin sen taas suuhunsa ja lappoi muurahaiset vatsaansa.

-- Hyvältäkö maistuvat? -- kysyi Villi ivallisesti pilkaten.

-- Erinomaiselta, -- vastasi eläin.

-- Mikäs omituinen otus sinä olet, -- kysyi Lalli.

-- Minä olen nokkasiili, -- sanoi toinen nähtävästi ylpeänä. -- Minun
sukuni on koko tämän maan vanhimpia nisäkässukuja. Olen hyvin läheistä
sukua linnuille, niinkuin voit huomata nokastani. Nämä piikit ovat vain
jonkunlaisia höyheniä. Ainoastaan tuolla alhaalla purossa elävä
nokkaeläin on lintujen vielä läheisempi serkku.

-- Hoi, naapuri, -- huusi hän vikisevällä äänellään. -- Olemme saaneet
pitkämatkaisia vieraita.

-- Tulen, tulen, -- vastasi yhtä vikisevä ääni, ja puron äyrästä
piipersi ylös pieni, näppärä olento, jolla myös oli pitkä nokka, mutta
jolla oli kankea karvapeite piikkien asemesta.

-- Olen tässä juuri kertonut näille herroille, että te olette
Austraalian vanhinta nisäkässukua, -- selitti nokkasiili, nielaisten
suun täydeltä muurahaisia.

-- Aivan niin, aivan niin, -- vastasi nokkaeläin mahtavana. -- Me
olemme ylhäisintä aatelia täällä. Me munimme munia kuten linnut ja
uimme kuten sisiliskot. Meistä ovat kaikki muut nisäkkäät kehittyneet.

-- Vai niin, -- tokaisi Villi halveksivasti. -- Mitähän hyötyä on
siitä, että on lintujen sukua, kun ei kuitenkaan osaa lentää? Omasta
puolestani minä ahmin mieluummin munia kuin itse niitä munin, ja syön
ennemmin lintuja kuin olen niitten sukulainen.

-- Tunnutte, hyvä herra, ylen paljon palvelevan vatsaanne, -- arveli
nokkaeläin ylhäisesti keikauttaen niskaansa, ja kissa näytti joutuvan
aivan häpeisiin. -- Mitä minuun tulee, -- jatkoi nokkaeläin -- niin
päähäni ei pälkähtäisikään varastaa toisten munia tai syödä muuta kuin
simpukoita, matoja ja kaloja, mutta sille en mahda mitään, että
jälkeläiseni huonontuvat suvustaan. Minusta polveutuvien eläinten
joukossa on täällä Austraaliassa monta sellaista, jotka syövät muita
eläimiä. Ne eivät ole sinua paremmat, vaikkakin kaikilla on poikastensa
säilyttämistä varten pussinsa, jollaista sinulla ei ole. Täällä asustaa
pussihukka, pussinäätä ja pussikarhu ja minkä nimisiä kaikki
lienevätkään, mutta pahin kaikista on pussiahma, vaikkakaan se ei ole
suuri, sillä se ei anna minkään eläimen elää rauhassa, jos vain se
sille jotakin mahtaa.

-- Panetteletko sinä kunnon väkeä selän takana, mokoma katala roisto,
-- sähähti vihainen ääni saniaisviidakosta, ja esiin syöksyi
tuuheakarvainen olento säihkyvin silmin ja hampaat irvessä.

Nokkaeläin pakeni puroon nuolen nopeudella, nokkasiilin levittäessä
kaikki piikkinsä suojakseen.

-- Pakene, poika, -- vikisi nokkasiili hätäytyneenä. -- Kas tuossa on
itse paholainen kimpussamme.

Esiin syöksyvä pussiahma ei ollut iso, mutta näytti niin hurjalta ja
ilkeältä, että Lalli kadotti rohkeutensa ja pakeni muurahaiskeon
toisella puolella olevaan korkeaan puuhun, jonka paksu runko kohosi
saniaisten keskestä, mutta jonka latvaa hän ei voinut nähdä tuuheilta
saniaislehdiltä. Sillä välin ryhtyi Villi rohkeasti taisteluun
pussiahmaa vastaan hypäten sen niskaan. Ahma tavoitteli purrakseen,
niin että leukapielet naksahtelivat tuhoaennustavasti, mutta kissa oli
aina sitä sukkelampi. Villin lyhyet hampaat ja kynnet eivät kuitenkaan
voineet läpäistä ahman tuuheata turkkia, ja niin pian kuin Lalli oli
puussa turvassa, livahti Villikin parilla loikkauksella perästä.

-- Siinä sinulle parahiksi, senkin roisto, vikisi nokkasiili
raivoavalle ahmalle, joka kiukuissaan puri ja repi kaarnaa
puunrungosta.

-- Vartokaapa vain, -- huusi ahma. -- Minä tässä vielä näännytän
nälkään teidät molemmat siellä puussa. Kutsunpa eukkoni apuun.

Ja sitten se päästi maanittelevan ulvahduksen, ja viidakosta tuli
toinen pussiahma hampaat yhtä uhkaavasti kiilussa.

Lallista alkoi puussa kököttäminen tuntua koko kaamealta. Hänellä ei
ollut vähintäkään halua laskeutua ja joutua noitten ilkeitten petojen
raadeltavaksi. Hänen piti ottaa selko siitä, oliko mahdollista saada
mitään apua läheisyydestä. Tässä mielessä hän kiipesi vielä ylemmäksi
puuhun, niin että hän saattoi nähdä yli saniaisten, jotka alempana
haittasivat näköalaa. Mutta täältäkään hän ei voinut paljoa nähdä,
sillä puro virtasi ahtaan ja syvän laaksonourun pohjalla, jonka
reunojen yli hän ei vielä kyennyt näkemään. Hän kiipesi sentähden vielä
korkeammalle, ja nyt vihdoinkin hän hallitsi maisemaa.

Toisella suunnalla hän näki siintävän vuorijonon kohoavan taivasta
kohti. Sielläpäin näyttivät olevan puron lähteet. Vuorten ja hänen
välillä oli laakson toinen reuna matalan viidakon peittämä, mutta
toisella puolella kohosi komeita puita. Ne näyttivät kuitenkin
tarjoavan vain perin vähäisen siimestä, sillä lehdet olivat syrjällään
eivätkä lappeellaan aurinkoon päin, niinkuin on laita kotona Suomessa.
Toisella suunnalla hänen lähellään laski puro laakson ourusta laajalle
aaltomaiselle lakeudelle, jolla suuria lammaslaumoja oli laitumella.
Pari repaleista mustaa poikaa moniaan koiran avustamana kaitsi niitä.

-- Hei, pojat, -- huusi Lalli. -- Tulkaa pelastamaan minua pussiahmojen
kynsistä.

Pojat näyttivät kuulleen huudon, sillä he tulivat heti juoksujalkaa
koirat mukanansa ja paksut sauvat aseena. Pystykorvaiset koirat olivat
suuret ja voimakkaat. Ne kävivät heti vimmatun raivokkaasti molempien
pussiahmojen kimppuun, jotka puolustautuivat hampaat irvessä ja
vihaisesti muristen. Syntyi hurja, mutta lyhyt ottelu, sillä koirat
olivat ahmoja paljon suuremmat, ja pojat käyttivät hyväkseen jokaista
tilaisuutta rusikoidakseen sauvoillaan raivokkaita petoja. Vielä
kuollessaankin purivat hurjat eläimet sauvoja ja tavoittelivat koiria.

-- Nyt ilostuu isäntämme, -- sanoi toinen poika taistelun tauottua. --
Nuo ilkeät ahmat syövät hänen lampaitaan ja kanojaan.

Nyt oli Lallilla aikaa lähemmin tarkastella molempia poikia. Näillä oli
tavattoman rumat kasvot ja ulkonevat leuat, mutta he näyttivät varsin
kilteiltä ja ystävällisiltä. Hän laskeutui sen tähden alas puusta ja
meni puristamaan vapauttajainsa kättä, jolloin pojat sanoivat nimekseen
Niku ja Timu.

-- Oletteko te kaikki täällä noin mustia, -- kysyi Lalli.

-- Ei suinkaan, -- vastasi Niku. -- Useimmat ihmiset täälläpäin ovat
valkeita kuten sinäkin. Mustia ihmisiä ei ole montakaan jäljellä, ja
heistä ovat useat sairaita. Isäntämme myöskin on valkoihoinen. Hänellä
on monta monta tuhatta lammasta. Niku ja Timu kaitsevat lampaita, ja
samoin tekee myöskin isä, silloin kun hän ei ole sairas tai päissään.

-- Isäsi ei enää kauan kaitse lampaita, poika, -- sanoi käheä,
soinnuton ääni tiheiköstä. -- Hän lähtee kohta valkean Kristuksen luo,
missä ei sairaus eikä jano häntä enää kiusaa.

Ja saniaislehtien välistä astui esiin vanha, valkeahapsinen, kauhean
laiha ja näivettynyt metsäläinen, jonka kasvot olivat vieläkin rumemmat
ja eläimellisemmät kuin poikien.

-- En tiennyt, että isä oli siellä nukkumassa, -- sanoi Niku
anteeksipyydellen. -- Luulin isän maanneen päissään navetassa.

Lalli katseli säälien ja inhoten kurjaa metsäläistä, joka lausuttuaan
äskeiset sanansa alkoi yskiä varsin surkeasti ja ontosti.

-- Se on yhdentekevää, -- sanoi musta mies yskän tauottua, --
Valkoihoisten tulivesi ja heidän tautinsa ovat murtaneet suuren
metsästäjän Marun, joka nuoruudessaan kykeni heittämään pumerankiansa
paremmin kuin kukaan toinen. Vielä tänäkään päivänä ei ole ketään, joka
osaa heittää hänen tavallaan.

Ja vanha metsäläinen otti repaleisen takkinsa alta kummallisen,
suorakulmaiseksi painetun puukappaleen ja heitti sen ilmaan heikon,
laihan käsivartensa voimalla. Pumeranki lensi kappaleen matkaa, mutta
tuli kohta takaisin omistajansa käteen.

Maru nauroi onttoa, käheää nauruaan.

-- Katsohan, poikaseni, -- sanoi hän uljaasti. -- Tuollaista ei moni
valkoihoinen kykene tekemään. Muinoin Maru harhaili näissä metsissä
metsästäen kenguruja ja oli voimakas ja vapaa, kunnes hän kerran
kohtasi valkoihoiset miehet. Nämä taritsivat hänelle tulivettään, ja
siitä pitäen on hän ollut heidän ja tuliveden orja, ja sitten sai hän
rintaansa valkean kuoleman, jota he sanovat keuhkotaudiksi, ja nyt hän
kohta kuolee. Hoh hoi tosiaan! Olivatpa ne toisenlaisia aikoja.

-- Niku ja minä emme koskaan maista valkoisten tulivettä, -- sanoi Timu
päättäväisestä. -- Me palvelemme heitä ja otamme heidän kultansa, mutta
emme koskaan heidän tulivettänsä.

-- Siinä teet oikein, Timu, -- sanoi Lalli vakavasti. Hänkin oli nähnyt
juopuneita miehiä omassa maassaan ja hän aavisti, mitä metsäläinen
tarkoitti tulivedellä.

-- Niinpä niin, -- huokasi vanhus ja yskäisi uudestaan. -- Vanhan Marun
täytyy vielä viimeistä kertaa lähteä katsomaan metsää, sillä yöllä hän
kuolee. Jos sinua, poika, huvittaa, niin voit tulla mukaan, ja minä
näytän sinulle, mitä siellä vielä on näkemisen arvoista. He ovat
hävittäneet parhaimman riistan tultasyytävillä putkillaan, mutta hiukan
on sitä toki vielä jäljellä, samoin kuin on hiukan vielä henkeä
Maru-vanhuksessa.

-- Saammeko tulla mukaan, saammeko tulla mukaan? -- huusivat molemmat
pojat.

-- Vaikkapa vain, -- myönsi vanhus, -- voivathan valkean miehen koirat
tunnin ajan vartioida valkean miehen lampaita. En usko, että nyt voi
mitään vaaraa olla tarjolla, nyt, kun pussiahmat ovat poissa. Menkäämme
kuitenkin ensin katsomaan, miten lampaitten laita on.

He lähtivät kaikki lakeudelle, jossa oli mustanaan määkiviä lampaita.
Maa oli täynnänsä koloja ja petollisia maanalaisia käytäviä, joihin
jalka äkkiä vajosi ja joista silloin tällöin kanien päitä pistäytyi
esiin.

Vanha austraalialaisneekeri naurahti käheästi.

-- Kas tuollaista sukua valkoinen mies on tuonut meille metsänriistamme
tilalle, -- sanoi hän. Niitä eläimiä on nyt maa tulvillaan, niin
etteivät valkoihoiset itsekään tiedä, miten heidän on niiltä suojeltava
vainioitaan. Ensin oli heillä vaivaa niitten tänne tuomisessa, ja nyt
maksavat he palkinnon sille, joka niitä ampuu.

-- Häts, häts, -- huusivat pojat ja kiiruhtivat lammaslauman luo.

Muutamien lampaitten selässä istui muhkeita, koreavärisiä papukaijoja,
jotka peloittavalla, koukkuisella nokallansa hakkasivat lampaita
selkään.

-- Tuollaista eivät papukaijat ennen osanneet, -- sanoi Maru
miettivästi. -- Ennen ne söivät puiden hedelmiä, mutta nyt ovat ne
ruvenneet ahmimaan lihaa, siitä lähtien kuin valkoihoiset ripustivat
lampaantaljansa ulos kuivamaan. Elottomista taljoista ovat ne oppineet
ahdistamaan eläviä lampaita.

Lallia puistatti. Kauheata oli katsella, kuinka nuo suuret koreat
linnut istuivat raatelemassa eläviä lammasraukkoja, jotka turhaan
määkivät ja potkivat, sillä julmat viholliset olivat kynsillään
tarrautuneet kiinni paksuun villaan. Pojat heittivät lintuja taitavasti
kivillä, ja pian oli suuressa lammaslaumassa taas elämä rauhallista. He
jättivät nyt vartioimisen koirille ja astelivat metsään.

Viidakossa räkättivät ja huusivat pienet vihreät papukaijat, ja heidän
tultuaan isoon metsään syytivät erikokoiset isommat kaijalajit heille
vastaan pilkkasanoja ja herjauksia. Omituista kyllä eivät Niku ja Timu
näyttäneet ymmärtävän, mitä linnut huusivat, vaikkakin nämä kutsuivat
heitä mitä kauheimmilla nimillä, mutta Lalli ja Villi käsittivät joka
sanan. Villi oli niin raivoissaan, että hänen silmänsä säkenöivät, ja
turhaan koetti hän ahdistaa pienempiä niistä. Suurempia hän ei
uskaltanut lähestyä. Häntä oli säikähdyttänyt lampaitten kohtalo, mutta
tämä ei suinkaan estänyt häntä vastaamasta herjauksiin samalla mitalla.

Lalli näki tässä metsässä kaikenlaisia omituisia puita ja pensaita.
Toisissa pensaissa oli marjoja ja pähkinöitä, jotka kelpasivat
syötäväksi, mistä molemmat villipojat kyllä näyttivät olevan selvillä.
Muutamat puut olivat tavattoman suuria, mutta katkaistuista kannoista
Lalli huomasi, että hirrenhakkaajan kirves jo oli tätä metsää
hävittänyt. Puiden oksilla vilisi lintuja, mutta nelijalkaisia ei ollut
niin viljalti kuin Ameriikan ja Intian metsissä. Täällä ei kuulunut
vaarallisten petoeläinten ulvontaa eikä karjuntaa. Ne harvat
nelijalkaiset, joita täällä tapasi, olivat jotensakin pieniä ja
ihmisille vaarattomia, kuten pussiahma, joka kyyryllään istui puun
oksalla ja katseli kulkijoita aran uteliaasti, ja pussihukka, joka
hiljaa tassutteli pensaikossa. [Pussihukka on Austraalian verenhimoisin
lampaan ryöstäjä.]

Äkkiä näki Lalli puitten lomassa muutamia hyvin merkillisiä eläimiä,
jotka pitkin hyppäyksin pakenivat heidän tieltänsä. Maru vihelteli
hiljaa, ja silloin ne pysähtyivät ja tirkistelivät uteliaina ihmisiin.
Ne muistuttivat jättiläisjäniksiä, mutta seisoivat takajaloillaan ja
tekivät niiden avulla korkeita hyppyjä. Toisilla oli vatsan alla
nahkapussi, josta pieni poikanen katseli maailmaa kirkkain, uteliain
silmin. -- Kenguruja, -- selitti Maru.

-- Kas vain, -- huusi eräs niistä, -- siinähän on vanha Maru. Piti!
Piti! Kuti! Etpä voi enää tehdä meille mitään, mokomakin raukka. Jopa
olet aikasi elänyt.

Pojat eivät nytkään ymmärtäneet, mitä eläimet sanoivat, mutta vanha
metsäläinen ymmärsi, ja hänen kasvonsa kävivät tuskan vääristämiksi.

-- Ei tule teidänkään sukunne elämään kauan minun jälkeeni, -- huusi
hän. -- Valkoisen miehen pyssyt tekevät teistä pian lopun.

Villi, joka vihasta säkenöivin silmin oli kuunnellut kenguruiden
puhetta, hyppäsi nyt lähintä hyppijää kohti, ja heti hajaantui koko
lauma vimmattuun pakoon loikaten korkealle yli kivien ja pensaiden.

Kulkijamme tulivat nyt pienelle järvelle, josta laski puro, ja tämän
pinnalla uiskenteli erilaatuisia vesilintuja. Mustat joutsenet eniten
Lallia huvittivat. Kotona oli hän aina kuullut sanottavan: "valkoinen
kuin joutsen", mutta täällä Austraaliassa näkyi kaikki olevan
ylösalaisin.

He kiersivät järven ja tulivat pienelle virralle. Se laski roiskien
alas vuorilta ja muodosti vähäisen vesiputouksen, joka pirskotti
vaahtoaan puitten oksille.

Vanhan metsäläisen askelet olivat käyneet hitaammiksi ja raskaammiksi,
ja hänen oli yhä taajemmin pitänyt pysähtyä yskimään. Nyt hän kävi
kivelle istumaan voimatta jatkaa sen pitemmälle.

-- Tämä on kaunis kohta Marun kuolinpaikaksi, -- sanoi hän. -- Se
muistuttaa isieni metsiä, joissa he metsästivät vapaina miehinä
tarvitsematta palvella valkoista miestä. Valkoisen miehen Jumala on
hyvä Jumala ja hän ottaa haltuunsa vanhan Marun sielun ja antaa hänelle
anteeksi, jos hän ei aina ole elänyt niinkuin olisi pitänyt.

-- Ei, ei toki, -- sanoi Lalli hätäisesti, -- Maru ei saa kuolla vielä,
Marun pitää levähtää vain hiukan, niin väsymys kyllä häviää.

Metsäläinen pudisti päätään. Sen jälkeen otti hän repaleisen takkinsa
taskusta nahkapussin ja antoi sen Lallille.

-- Katsohan, -- sanoi hän nauraen käheästi, -- valkoihoiset eivät
tienneet, että Maru oli rikas, paljon äveriäämpi kuin he itse. He
halveksivat vanhaa Marua, ja kuitenkin olisi hänellä ollut rahaa ostaa
heidän tiluksensa, jos olisi mielinyt. Mutta vanha Maru ei välittänyt
heidän tiluksistaan. Hän huoli vain metsistä ja vainioista, ja sen
tähden piti hän parempana kaitsea heidän karjojaan. Ei myöskään Marun
pojilla saa olla noita kiiltäviä kiviä, sillä silloin voisi tapahtua,
että valkoihoiset tulisivat kateellisiksi ja tappaisivat heidät kivien
takia. Valkoihoiset muuttuvat eläimiksi, kun saavat nähdä sellaisia
kiviä tai punaista kultaa. Mutta sinä olet ollut hyvä vanhalle Marulle
etkä ole häntä halveksinut, ja sen tähden annan ne sinulle.

Näin sanoen hän aukaisi pussin, ja Lalli näki, että se oli täynnänsä
säihkyviä, läpikuultavia kiviä, jotka hän arvasi timanteiksi, sillä
olihan hän Luonnonkirjasta lukenut vanhasta Amrusta ja hänen
timanteistaan, ja hän tiesi myöskin, kuinka kallisarvoisia sellaiset
kivet ovat, joista muutamat olivat hänen peukalonpäänsä kokoisia.

-- Mutta niillähän Maru saattaisi ostaa koko Austraalian, -- sanoi hän
aivan hämmästyksissään.

-- Jos Maru olisi valkoihoinen, voisi hän sen tehdä, -- sanoi vanhus
surumielisesti, -- mutta mustaihoiselle se on mahdotonta. Ei hän
ymmärrä käyttää valkoihoisen rahoja, vaan valkoihoinen petkuttaisi
häneltä kaiken taikkapa ehkä tappaisikin hänet. Ota vain kivet, poika,
ja käytä ne auttaaksesi mustia veljiäni.

Kyynelet kihosivat Lallin silmiin, kun hän otti käteensä pussin, ja hän
lupasi säästää timantit siksi kunnes kasvaisi suureksi ja palaisi
Austraaliaan auttamaan mustaihoisia.

-- Silloinpa minä voin kuolla turvallisesti, -- sanoi vanhus.

Molemmat villipojat katsoa tuijottivat isäänsä ja timantteihin
hämmästynein silmin, kuitenkaan sanomatta mitään.

-- Jollet heti paikalla luovuta minulle noita kiviä, poika, -- sanoi
ankara ääni pensaikosta käyttäen Marun ja poikien kieltä, jota myös
Lalli ymmärsi, -- niin käy sinun huonosti. Tuo vanha petturi on minun
palvelijani, ja jos hän on löytänyt timantit minun tiluksiltani, niin
kuuluvat ne minulle eivätkä hänelle.

Viidakosta astui esiin parrakas, ahavoitunut mies, joka ojensi
uhkaavasti kiväärinsä Lallia kohti.

-- Hyppää, hyppää -- huusi Villi, ja Lalli ymmärsi heti hänen
tarkoituksensa, ja molemmat tekivät hyppäyksen avaruuteen parrakkaan
miehen luodin vinkuessa aivan Lallin korvissa.




7. Polyneesia.

Kuinka Lallin on vaikea osata pilkkuun. Merikö vai järvi,
kookospähkinäkö vai saari. Ihmemaa meren pohjalla. Haikala nielee
Villin. Lallin suru ja musta sika lohduttajana. Sian viisaus. Ihana
maa. Siivekkäitä sotilaita. Antarktis. Raakalaiset saapuvat. Lallin
pako. Ihmissyöjät osoittautuvatkin olevansa siansyöjiä. Kauhea
rajumyrsky.


Lalli oli mielestään parantumaton hutilus, kun hän herätessään huomasi,
että hän oli hukannut nahkapussin timantteineen, aivan niinkuin hän
edellisellä kerralla oli kadottanut kultamaljakon. -- Miten saattoi hän
olla sellainen kömpelö köntys? Äiti olisi toki tullut niin iloiseksi,
jos hän olisi saanut sellaisen kauniin kiven, ja isä olisi varmastikin
voinut ostaa sen saaristossa olevan huvilan, joka hänen mielestään nyt
oli aivan liian kallis, ja kuitenkin olisi jäänyt riittävän paljon
tähteeksi poloisten Austraalian neekerien auttamiseksi. Kaikki tuo oli
niin harmittavaa, ettei Lallia laisinkaan haluttanut kertoa
vanhemmillensa matkoistaan, vaikka hän muuten oli aikonut kertoa niistä
juuri tänään. Hänen täytyi vielä tehdä pari yritystä. Ehkäpä hänen
sittenkin onnistuisi tuoda mukanaan jotakin kallisarvoista.

Hän tutki uudelleen karttapalloansa. Hän oli jo käynyt tärkeimmissä
maanosissa, mutta toisaalta Aasian ja Austraalian sekä toisaalta
edellisten ja Ameriikan välillä levisi mahtava Tyynimeri ja kun hän
tarkemmin katseli, näki hän tässä meressä lukemattoman joukon suuria ja
pieniä saaria useimmiten jakautuneina erinimisiin ryhmiin.
Karttapallolla tämän saarimaailman nimenä oli Polyneesia. Kaikki nämä
pienet pilkut näyttivät niin kummallisilta hajallaan sinisessä
valtameressä, että Lallia kovasti halutti nähdä, millaisilta ne
todellisuudessa näyttivät. Hänestä tuntui kuitenkin varsin vaikealta
hypätessään halki avaruuden osua oikeaan pilkkuun, sillä saaret olivat
kaikki niin pieniä, että oli vaikeata edeltäkäsin laskea, mihin niistä
hän maapallon pyöriessä putoaisi.

Kun hän sitten illalla istui hiljaisessa lastenkamarissa ja näki
vähäisen auringon valaisevan pieniä saaria, ei hän voinut kuitenkaan
vastustaa kiusausta, vaan houkutteli Villin keittiöstä, missä se oli
kiivennyt yötilalleen lämpimälle liedelle. Sitten hän otti tarkan
suunnan ja koetti ottaa huomioon pallon pyörähdyksen, jottei hyppäisi
ohitse.

-- Uskallammeko me, Villi, -- kysyi hän ja osoitti valitsemaansa pientä
pistettä.

-- M-jaa, vastasi Villi, kyyristyneenä hyppäämään pyörivälle
maapallolle.

Sitten he lentää suhahtivat ilman halki.

Mutta sittenkin hän oli ollut typerä antautuessaan niin uhkarohkeaan
yritykseen. Pää edellä hän sukelsi syvään veteen, joka maistui hirveän
suolaiselta kun sitä sai suuhunsa. Hän osasi tosin vähän uida, mutta
vaikea oli hänen sittenkin päästä pinnalle kauheasta syvyydestä, mihin
hän oli vajonnut.

Pintaan kohottuaan hän karisti veden silmistään ja katseli ympärilleen.
Hänen vieressään Villi polskutteli ja pärskytteli suolavettä suustaan
ja sieraimistaan.

-- Mikähän soma valtameri tämä olikaan? -- ajatteli Lalli. -- Sehän
näytti vain aivan pieneltä pyöreältä sisäjärveltä, jota ympäröivät joka
puolella huojuvia palmuja kasvavat rannat. Hän oli pudonnut melkein
keskelle tätä järveä. Ei suinkaan se voinut olla Tyyni valtameri! Tyyni
se kyllä oli, sillä vain pienet, kimaltelevat laineet panivat
vedenkalvon väreilemään, paitsi eräällä taholla, missä pitkät mainingit
hiljaa vyöryivät ja vähitellen asettuivat ehtiessään matkan päähän
rannasta. -- Mutta missä olivat nuo pienet pisteet, jotka hän oli
huomannut karttapallolla? Vedessä kellui tosiaankin jotain, ja hän oli
aivan sellaisen mustan pisteen läheisyydessä, mutta eihän se saattanut
olla saari, jota kohti hän oli hypännyt. Eihän karttapallolle voinut
olla merkittynä tuollaisia mitättömiä täpliä. Silloinhan voitiin yhtä
hyvin piirtää hänen kiikkuhevosensakin karttapallolle.

Hän ui muutaman vetäisyn verran tuota tummaa esinettä kohti ja huomasi
silloin, että se olikin iso kookospähkinä, joka kellui vedenpinnalla.
Hän työnsi sen allensa ja huomasi silloin, että nyt oli paljon helpompi
uida, sillä iso pähkinä kannatti häntä vedenpinnalla.

Vähän matkan päässä hänestä uiskenteli kokonainen puunrunko laineiden
loiskahdellessa sitä vastaan. Sille oli hänen päästävä voidakseen vielä
paremmin pysytellä pinnalla. Hän teki vielä muutaman vetäisyn ja sai
kiinni rungosta juuri ennenkuin hänen voimansa pettivät. Myöskin Villi
kiipesi rungolle märkänä ja nolona.

-- Huh sentään, -- sanoi Villi, -- tästä minä en lainkaan pidä. Vesihän
on niin suolaista, ettei sitä voi edes nuolemalla päältänsä karistaa.

Samassa pyörähti runko taaskin, ja Villi pudota molskahti pää edellä
uudestaan veteen. Lalli nauroi, niin että hänen kätensä olivat vähällä
luiskahtaa irti, ja hän sai suunsa suolavettä yhtä täyteen kuin
Villikin. Häntä ei laisinkaan peloittanut täällä haaleassa vedessä,
joka oli yhtä kirkasta ja läpikuultavaa kuin ilma pään päällä. Hän
koetti parisen kertaa päästä kahareisin puunrungolle, mutta joka kerran
kiepsahti se ympäri, ja Villi-rukka, joka hädintuskin oli päässyt
vedestä, vierähti takaisin aaltoihin toruen ja nurkuen. Vihdoin viimein
hän päätti vain pysytellä kiinni rungossa ja samalla pitää sitä
tasapainossa, niin että Villi sai olla kuivilla.

-- En minä vain pidä vedestä, -- sanoi Villi, sittenkun he olivat
hetkisen ajautuneet maata kohti, -- mutta tuolla pohjassa on sellaisia
kauniita nähtäviä, etten osaa oikein suuttuakaan. Katsoppa vain!

Kun Lalli katsahti veteen, valtasi hänet hämmästys ja ihmettely. Hän
saattoi nähdä aivan tuon pienen järven pohjaan, vaikka se oli varsin
syvä, ja pohja näytti hänestä aivan ihmeelliseltä satumaailmalta.
Siellä levisi oksiansa joka taholle levittelevistä kummallisista puista
muodostunut metsä, ja puiden oksilla kasvoi kirjavia kukkia, joiden
terälehdet hiljaa liikkuivat tai kokonaan katosivat oksan sisään, kun
joku kala tai muu eläin lähestyi niitä. Näiden puiden oksille nousivat
kalaparvet kuin koreat linnut ja perhoset, ja pohjalla vilisi muita
eläviä olentoja, jotka usein olivat mitä eriskummallisinta muotoa ja
väriä. Jotkut niistä muistuttivat kukkia, toiset sieniä tai
hämähäkkejä. Merikravut kiitivät kylki edellä, simpukat ryömivät
hitaasti eteenpäin, ja meritähdet ja mustekalat ojentelivat pitkiä
lonkeroitaan tavoitellen saalista. Kaikki näytti niin salaperäiseltä,
että Lallin melkein teki mieli laskeutua pohjaan ja lähteä
huvikävelylle näihin metsiin.

Hitaasti kuljetti aallokko puunrunkoa valkeata hiekkarantaa kohti.
Lallilla oli hyvästi aikaa tarkastella syvyyksien eläinmaailmaa, ja
Villikin oli siitä sangen huvitettu ja sitä halutti hypätä pohjaan
pyydystämään ohikiitäviä merikrapuja. He olivat jo tulleet varsin
lähelle maata, kun Lalli silmäillessään taakseen näki kauhean suuren
kalan, jolla oli kita täynnä sahamaisia ja teräviä hampaita ja jonka
selkäevä oli uhkaavasti kohollaan kuin iskuun nostettu miekka. Se kiiti
heidän perästään arvatenkin aikoen hyökätä heidän kimppuunsa, ja Lalli
tajusi heti, että sen täytyi olla haikala. Hän ymmärsi olevansa
mennyttä miestä, sillä hän ei voinut päästä maihin ennenkuin haikala
hänet saavuttaisi, ja hän parkaisi kauhusta.

Samassa teki Villi valtavan loikkauksen puunrungolta ja pudota
molskahti veteen Lallin ja haikalan väliin. Kauhuissaan irroitti Lalli
otteensa ja ui maihin ponnistellen epätoivon vimmalla, kunnes hänen
jalkansa tapasivat pohjaan ja hän voi kahlata maihin lämpimien
maininkien häntä huuhtoessa.

Kun hän oli tullut kuiville, etsivät hänen silmänsä Villiä, mutta
missään ei sitä näkynyt vilaukseltakaan. Sen sijaan hän näki kappaleen
matkan päässä rannasta haikalan uhkaavasti kohotetun evän. Ilmeistä
oli, että Villi oli pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen hänet.

Silloin heittäytyi Lalli epätoivoissaan rannan valkealle,
kimaltelevalle hiekalle, jota peittivät mitä kauneimmat simpukankuoret
ja vedenalaisesta metsästä ilmeisesti irtautuneet rahtuset. Hän itki
niin katkerasti, että hänen sydämensä oli pakahtua. Olihan hirveää,
että Villin, hänen parhaan ystävänsä täytyi uhrata henkensä
pelastaakseen hänet. Mitä nyt sanoisivatkaan isä ja äiti, kun hän
täältä tulisi kotiin ilman Villiä? Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka paljon
hän oli pitänyt ystävästänsä ja kuinka paljosta hänen oli tätä
kiittäminen.

-- Röh, röh, -- kuului hänen korviinsa kummallisen tutunomainen ääni.
-- Mitä sinä siinä olet pitkälläsi ulvomassa, poika? Tämä on oivallinen
paikka, eikä sinun ole syytä valitella tänne joutumistasi.

Lalli katsahti ylös, ja hänen vieressään seisoi suuri, musta sika
tirkistellen häneen pienillä silmillään puolittain ystävällisesti,
puolittain halveksivasti.

Silloin Lalli kertoi kyynelsilmin Villin sankarikuolemasta.

-- Äh, -- röhkäisi sika kevyesti. -- Sinä et näy lainkaan tuntevan
kissoja. Etkös tiedä, että kissalla on yhdeksän henkeä ja ettei ole
niinkään helppoa riistää niitä kaikkia yhdellä kertaa. Sitäpaitsi ei
koskaan ole tapahtunut, että kissa olisi uhrannut henkensä herransa
puolesta, niinkuin ylen herkkämieliset koirat voivat tehdä. Tässä on
juoni kysymyksessä, ja voit olla varma siitä, että pian tapaat sen
taas. Jollei sillä muuta keinoa ole, raapii se reiän haikalan vatsaan
ja ryömii ulos.

Sika puhui sellaisella varmuudella, että Lalli antoi sen vakuutuksen
jonkun verran vaikuttaa itseensä, ja hänen kyynelensä lakkasivat
vuotamasta.

-- Niinkö todella luulet? -- kysyi hän. -- Ehkä on parasta, että menen
katsomaan, onko hän päässyt maihin jossakin muualla. Mutta mihin
merkilliseen paikkaan minä olen oikeastaan tullut?

-- Tämä on korallisaari, jos tiedät mikä sellainen on, -- vastasi sika
rikkiviisaasti. -- Tämä saari on ehkä miljoonien vuosien kuluessa
syntynyt sellaisista pienistä eläimistä, jotka muodostavat ikäänkuin
metsiä merenpohjalle. Jokainen puu on monen miljoonan sellaisen eläimen
muodostama yhteiskunta, jossa jokainen eläin kokoaa kalkkikuoren
ympärillensä, ja kun se kuolee, niin sen sijalle tulee toinen; sillä
tavalla kasvavat puut kuin todellisessa metsässä. Ne eivät ylene veden
pintaan asti, mutta merenpohja kohoaa monissa paikoin, niin että ne
siten saavuttavat vedenpinnan. Silloin aallot murtavat niitä ja
heittävät läjään riutoiksi, jotka vihdoin kohoavat vedenpinnan
yläpuolelle ja joilla kasvit vähitellen alkavat viihtyä ja vihannoida,
kunnes muodostuu saaria samanlaisia kuin tämä. Tämä on rengasmainen ja
sen keskellä on järvi, jonka vain kapea väylä yhdistää mereen, mutta on
olemassa toisenkin muotoisia saaria.

-- Mutta miten sinä, joka olet vain sika, tiedät tämän kaiken, -- kysyi
Lalli hämmästyneenä ja epäluuloisena.

-- Huh, -- vastasi sika loukkaantumatta, -- siat tietävät paljon
enemmän kuin mitä luullaan. Oppii paljon, kun käy kärsällään tonkimassa
liejua, ja kun makaa sulattamassa ruokaansa, niin on hyvää aikaa
miettiä maailman menoa, ja tapaa sitä aina väliin toisiakin, jotka
jotakin tietävät. Linnut esimerkiksi tietävät paljon, sillä ne
lentelevät kaikkialla ja lörpöttelevät jokaisen kanssa, jonka tapaavat,
ja toiset niistä elävät myöskin hyvin kauan, papukaijat muun muassa, ja
ne ovat kertoneet minulle koko joukon juttuja, mutta paljon olen
myöskin itse tehnyt havaintoja.

Lalliin oli sian viisaus tehnyt kerrassaan valtavan vaikutuksen, ja
samalla yhä enemmän vahvistui hänen uskonsa, ettei Villi toki voinut
olla kuollut. Hänen täytyi heti lähteä tutkimusmatkalle ympäri saarta
löytääkseen jos mahdollista ystävänsä.

-- Mutta miten sinä olet tullut tänne saarelle, -- kysyi hän epäluulon
kipinä mielessään.

-- Oh, minä olen uudisasukas, -- vastasi sika rauhallisesti, -- eli
ehkä oikeammin sanoen isoisäni isoisä oli sellainen. Kun muudan laiva
kerran purjehti tämän saaren ohitse, nousivat merimiehet maihin
etsimään juomavettä, ja silloin laskivat he esivanhempani maihin
kansoittamaan saarta. Luulenpa niiden ajatelleen, että toiset laivat
vastaisuudessa saisivat läskiä näiden jälkeläisistä. No niin, moniaita
meistä lienee jo ammuttu, mutta ei ole niinkään helppoa tavoitella
meitä tiheikössä, eikä tänne usein laivoja tulekaan. Saari on
todellinen paratiisi, eikä meidän ole syytä valittaa kohtaloamme.

Lalli pyysi sikaa kanssaan etsimään kissaa, ja vähän hangoiteltuaan ja
päiviteltyään kuumuutta seurasi sika mukana. Näkinkenkäin peittämältä
rannikolta he tulivat ensin tiheään pensaikkoon, joka seppeleen tavoin
reunusti saaren sisässä kasvavaa upeaa palmumetsää. Sika näkyi hyvin
tuntevan eri hedelmien laadun. Se näytti Lallille, kuinka suuret
kookospähkinät oli avattava ja kuinka saattoi juoda niitten maitomaisen
nesteen. Se opetti häntä tuntemaan ison joukon virvoittavia ja
maukkaita hedelmiä ja selitti, kuinka leipäpuun hedelmiä voi paistaa
tuhkassa, vaikkakin se omasta puolestaan mieluimmin söi ne
sellaisinaan.

Saaren lintumaailma oli mitä kirjavin. Siellä oli papukaijoja, joita
Lalli jo ennestään tunsi, mutta myöskin muita lintuja, joista toisilla
oli hyvin loistava höyhenpuku. Kaikki ne syytivät suustansa nenäkkäitä
ja julkeita sanoja Lallille ja sialle, mutta vastaukseksi sika vain
röhkäisi halveksivasti.

Lalli huomasi kohta, että sika oli puhunut totta kaikessa mikä saarta
koski. Tämä ympäröi aivankuin kiehkurana pientä järveä ja oli
todellinen paratiisi täynnä ihania puita ja pensaita. Kun he tulivat
saaren toiselle rannalle, erottivat he kaukana taivaanrannalla kaksi
muuta saarta, jotka kuvastuivat syvänsiniseen tyyneen mereen. Kaikki
oli niin kaunista, että hän kernaasti olisi vanhempineen tahtonut tulla
sinne asumaan. Ilma oli niin lauhkea ja miellyttävä, kukat tuoksuivat
ja kypsät hedelmät putosivat puiden oksilta hänen jalkoihinsa, ja
niillä saattoi hän sammuttaa janonsa ja tyydyttää nälkänsä. Vaikka meri
näyttikin aivan tyyneltä, näki hän kuitenkin pitkien, tasaisten
maininkien hitaasti vyöryvän sen pinnalla. Hän näki tällä suunnalla
lukuisten koralliriuttojen kohoavan vedestä, ja kun mainingit
kohtasivat riuttoja, räiskähti valkeata vaahtoa korkealle. Eräällä
riutalla hän näki omituisen näyn. Komppania sotamiehiä upseerit
etunenässä marssi hitaasti riuttaa pitkin. -- Miten kummalla ne olivat
saattaneet päästä sinne ja mitä ne tekivät tuolla autiolla riutalla?

Hän tiedusti sialta, mutta tämä vain nauroi.

-- Huuda heille, niin saat nähdä, -- sanoi se.

Ja Lalli huusi, ja ikäänkuin komennosta heittäytyi koko komppania
veteen ja ui nopeasti salmen poikki saarelle. Niinkuin mitkäkin somat
pikku peikot ne nousivat rannikolle ja kiipesivät maihin. Lalli näki
silloin, että ne olivat lintuja eivätkä ihmisiä.

Maihin tultua asettuivat ne jälleen riviin, ja muuan niistä astui esiin
ja piti pitkän koreasanaisen ja ylevämielisen tervehdyspuheen, jossa
hän lausui Lallin tervetulleeksi saarelle. He, pingviinit, tekivät
voitavansa saadakseen hänen oleskelunsa saarella viihtyisäksi. Puheensa
lopetettuaan lintu kumarsi juhlallisesti kaikkiin ilmansuuntiin.

Tuo kaikki oli niin somaa, että Lallilla oli hyvä halu nauraa, mutta
hän ei uskaltanut loukata lintuja, vaan kiitti sen sijaan heitä heidän
ystävällisyydestään niin kohteliaasti kuin voi.

Nyt hajaantui komppania leikkimään rannikolle, sillä välin kuin
muutamat pingviini-vanhukset puhelivat Lallin kanssa. Sika oli jo
nukahtanut leipäpuun siimekseen. He kysyivät Lallilta, kuinka hän oli
sinne tullut ja mitä hän halusi, ja Lalli kertoi heille käynneistään
maailman eri puolilla.

-- Nyt luulen käyneeni kaikissa maanosissa, -- lopetti hän, -- ja nytpä
tahdon kertoa äidille ja isälle, mitä olen kokenut. Sehän minun on
muutenkin tehtävä selittääkseni, minne Villi-parka on joutunut.

-- Et sinä ole vielä kaikkia maanosia nähnyt, -- väitti muudan vanha
pingviini joukosta. -- Tuolla kaukana etelässä on on vielä maanosa
nimeltä Antarktis. Meillä on siellä asuvia sukulaisia, toisia
pingviinejä, ja he ovat kertoneet meille siitä maasta. En luule
kuitenkaan kannattavan yrittää sinne, sillä koko maa on jään ja lumen
peitossa. Se ulottuu aina etelänapaan asti, ja siellä on niin
hirvittävän kylmä, ettei siellä ole muita eläviä olentoja kuin
pingviinejä, jotka asuvat vain rannikolla. Sydän jäätyisi rinnassasi
siellä, ja moni matkustaja, joka on koettanut tunkeutua sen sisäosiin,
on saanut surkean kuoleman. Parasta on, että pysyt täällä, missä on
kaunista ja lämmintä.

-- Raakalaisia tulee, -- huusi äkkiä eräs pingviineistä.

Sika heräsi makeasta unestaan ja hypähti kauhusta korkealle ilmaan.

-- Missä, missä? -- vinkui se.

-- Tuolla, -- vastasi pingviini ja osoitti nokallaan merelle päin,
missä Lalli keksi kolme mustaa pistettä, jotka nopeasti lähestyivät. Ne
olivat varmaan villien kanootteja, joista hän oli lukenut Robinson
Crusoesta.

Sika syöksyi suinpäin metsään huutaen Lallille, että hän koettaisi
pelastautua miten parhaiten taitaisi. Pingviinit sukelsivat nopeasti
mereen. Raakalaisethan olivat ihmissyöjiä ja söisivät hänet suuhunsa,
jos saisivat hänet kiinni. Hän juoksi sian perästä metsään, mutta hänen
oli mahdotonta seurata sitä tiheässä viidakossa, ja hän huomasi pian
jääneensä yksin, hengästyneenä ja vapisevana.

Kotvan aikaa juostuaan umpimähkään tuli hän taas rannalle, ja aivan
metsän laidassa aukeni korallikalliossa pieni luola. Sinne hän juoksi
ja piilottautui hiljaa perimmäiseen soppeen. Hän koetti pysytellä niin
hiljaa kuin mahdollista ja viimein hän nukahti, mutta läheltä ammuttu
laukaus herätti hänet, jotta hän kavahti pystyyn kauhuissaan.
Kuitenkaan hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan katseli ulos luolan
ovelta.

Silloin näki hän raakalais-joukon tulevan metsästä ja kantavan
selässään polttopuita. Useimmat niistä olivat melkein alastomat,
vyötäisten kohdalle vain oli kierretty vaatekaistale, mutta muuten ne
eivät näyttäneetkään niin kauheilta kuin hän oli odottanut. Niillä oli
tosin tumma suklaanvärinen iho, mutta heidän kasvonsa eivät hänestä
näyttäneet julmilta, vaan pikemmin iloisilta ja vilkkailta.

He sytyttivät nyt ison nuotiotulen rannalle, ja kohta tuli muita
raakalaisia kantaen raskasta ruumista, johon Lalli ei uskaltanut
katsoa. Se oli varmaankin se vanki, joka syötäisiin.

Samassa oli kai joku raakalaisista huomannut Lallin, sillä hän hypähti
pystyyn ja kiiruhti luolan ovelle.

Kovasti itkien pakeni Lalli pimeimpään soppeen, mutta se oli myöhäistä,
ja pian tavoittelivat raakalaisen kädet häntä.

-- Älkää minua tappako, -- rukoili Lalli tuskaisesti. Silloin naurahti
raakalainen hyväntahtoisesti.

-- En ole aikonut sitä tehdäkään, pikku herra -- sanoi hän
ystävällisesti. -- Sinun on tultava ottamaan osaa ateriaamme. Kuinka
olet joutunut yksin olemaan tällä saarella?

-- En minä tahdo ihmisenlihaa, vaikeroi Lalli.

Silloin pani raakalainen kädet puuskaan ja nauroi, niin että vatsa
hypähteli.

-- Enkä minäkään, -- sanoi hän, -- mutta minä pidän paljon
sianpaistista. Sitä me voimmekin tarjota sinulle, sillä olemme
juur'ikään ampuneet sian.

Lalli nousi istumaan ja katsoi hämmästyneenä raakalaiseen. Todellakin
tämä näytti hyväntahtoiselta ja iloiselta, ja Lallissa heräsi luottamus
häntä kohtaan, niin että hän seurasi häntä toisten luo. Iloinen näky
kohtasi häntä tuolla tulien ääressä. Raakalaiset olivat pystyttäneet
jonkinlaisen paistinvartaan tulen yläpuolelle, ja vartaassa paistoivat
he suuria läskiviipaleita, jotka tuoksuivat kovin hyvälle. Osa heistä
lepäsi hiekalla, toisten tanssiessa ja laulaessa. Lallista tuntui, kuin
olisi hän ennen kuullutkin muutamia lauluista. Ne eivät tuntuneet
lainkaan niin hurjilta, ja moniaat naiset, jotka olivat tulleet mukaan
saarelle, istuivat erillään toisista ja lauloivat virrentapaisia
lauluja. Kaikki raakalaiset olivat hyvin ystävällisiä Lallia kohtaan,
ja kun hän ei mitenkään voinut maistaa läskiä, se kun saattoi olla
peräisin hänen ystävästään mustasta siasta, niin paistoivat he hänelle
kalaa ja leipäpuun hedelmää. He kertoivat hänelle, että kaikki
raakalaisheimot olivat jo kristityt, mutta että heidän lukumääränsä
alituisesti väheni, kun he olivat alkaneet kärsiä valkoihoisten
taudeista. Itse he asuivat toisilla saarilla, jotka Lalli oli nähnyt
taivaanrannalla, mutta olivat tulleet tälle puolen sikoja metsästämään.

Äkkiä syntyi suurta levottomuutta raakalaisten keskuudessa, ja se
osoittelivat hätääntyneinä merelle päin. Lalli näki silloin kapean
mustan pilvenhattaran nousevan taivaanrannalle. Se kasvoi varsin
nopeasti, ja ennen pitkää oli puoli taivaankantta mustana, ja
häikäisevät salamat seurasivat toinen toistaan tuossa hirveässä
pimeydessä, sillä välin kuin ukkonen jyrisi uhkaavasti, aivankuin
raskaita tykkejä olisi kuljetettu kumisevaa siltaa pitkin.

Raakalaiset pakenivat puiden suojaan, mutta Lallin äiti oli opettanut,
ettei ukkosilmalla koskaan pitäisi hakea puun alta turvaa, ja hän jäi
rohkeasti avoimelle rannalle. Silloin näki hän kuohuvan vaahtoharjan
nousevan tyvenellä merellä, se läheni lähenemistään, ja pian sattui
häneen niin kova tuulenpuuska, että se paiskasi hänet maahan. UIvoen ja
vonkuen kulki tuuli hänen ylitseen, ja hän kuuli metsän ryskävän ja
kaikuvan, kun puut syöksyivät maahan rajuilman raivotessa. Vaivoin
nousi hän pystyyn, mutta silloin tarttui tuuli häneen toistamiseen
sellaisella voimalla, että hän kohosi maasta ja paiskautui avaruuteen
eteenpäin kiitävän ukkospilven ohitse. Oltuaan melkein tunnotonna tuli
hän tajuihinsa hiljaisen lastenkamarin sohvalla ja ryömi vavisten
vuoteeseen.




8. Maanjäristys.


Lalli menee vierashuoneeseen. Isä nostaa Lallin polvellensa. Koko
maailma luhistuu, ja kuu kierii sohvan alle. Villi herää kuolleista.
Lalli kertoo.

Seuraavana aamuna koski Lallin ensimmäinen kysymys Villiä. -- Ei,
kukaan ei ollut nähnyt kissaa sitten edellisen illan, ja Lallin mieli
masentui. Hän oli puolittain toivonut, että Villi kuitenkin olisi
selviytynyt ja että se olisi ehkä hypännyt lastenkamariin ja välttänyt
haikalan puraisun, mutta nyt näytti siltä, kuin tämäkin viimeinen toivo
olisi ollut turha. Hänellä ei siis ollut muuta neuvona kuin tunnustaa
vanhemmille, mitä oli tapahtunut.

Aamiaisen syötyä kävi hän sentähden vierashuoneeseen, missä isä istui
sanomalehtiä lukemassa, äidin ommellessa käsityötänsä.

-- Oletko poikaseni maasi myynyt ja hukannut rahasi, -- kysyi isä ja
katseli poikaansa lehden takaa, -- vai oletko tehnyt pahojasi ja tahdot
nyt niistä kertoa meille?

-- Ei, en minä, mutta haikala nieli Villin, -- nyyhkytti Lalli.

-- Mitä ihmettä sinä nyt loruat, -- kysyi isä aivan ällistyneenä.

-- Siellä korallisaarella Tyynessä valtameressä, -- selitti Lalli
edelleen. -- Villi hyppäsi puunrungolta pelastaakseen minut, ja silloin
haikala sen nieli.

Isä ja äiti katsoivat toisiinsa, ja sitten he alkoivat molemmat nauraa.

Sitten isä laski sanomalehden käsistään ja otti Lallin polvelleen,
silittäen ystävällisesti hänen keltaista kiharapäätään.

-- Tuo seikkailusi täytyy sinun selittää vähän tarkemmin, -- sanoi hän,
ja Lalli kertoi alusta alkaen seikkailuistaan maapallolla, ja isä ja
äiti kuuntelivat kasvavalla jännityksellä.

-- Tuohan kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta, -- sanoi isä, kun Lalli
oli lopettanut kertomuksensa. -- Kaikki oli tietysti unennäköä, mutta
yhtä kaunista voi se silti olla. Ei sinun tarvitse Villiä surra, se
kyllä palaa pian.

-- Unennäköäkö, -- toisti Lalli aivan kiukuissaan. -- Eivät ne ole
voineet olla unia. Jollette minua usko, niin minä näytän, että voin
vielä kerran hypätä tuolle karttapallolle. Tulkaa vain mukaan
lastenkamariin!

-- Sillä tapaa saa pojan parhaiten vakuutetuksi, arveli isä, ja kaikki
lähtivät lastenkamariin.

Siellä oli karttapallo ja näytti niin pieneltä ja mitättömältä
kirkkaassa päivänvalossa, ettei Lalli itsekään voinut ymmärtää, miten
hän oli voinut sille hypätä. Mutta tiesihän hän, että kaikki oli
todellisuutta, ja jos hyppäys oli käynyt päinsä eilen, niin voi se
tapahtua tänäänkin.

-- Sen täytyy olla liikkeessä, -- selitti hän varmasti, mietittyään
hetkisen.

Sanaa sanomatta pani isä sähkökojeen käyntiin, ja maapallo alkoi
liikkua hitaasti pienen kuun sitä kiertäessä. Mutta aurinko näytti niin
kalpealta ja himmeältä päivänpaisteessa, että hän tuskin tiesi, milloin
oli päivä tai yö eri osissa maapalloa.

-- Tuolla on korallisaari, -- selitti Lalli ja osoitti pientä pistettä
Tyynessä valtameressä. -- On kai parasta, että hyppään sinne takaisin
katsomaan, onko Villi siellä.

Isä ja äiti hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Lallistakin tuntui,
että kaikki tuo oli aivan mahdotonta, mutta täytyihän hänen todistaa
heille, että hyppääminen kävi päinsä. Hän kiipesi sentähden sohvalle ja
valmistautui hyppäämään.

-- Varo itseäsi, ettet loukkaannu, -- huusi äiti kauhuissaan.

Mutta varoitus tuli liian myöhään. Lalli oli ehtinyt tehdä hyppäyksen,
-- kuului rusahdus ja kolahdus -- ja poikanen potki lattialla, pienen
karttapallon kieriessä mattoa pitkin ja kuun kadotessa sohvan alle.

Palvelijatar aukaisi keittiön oven nähdäkseen, mikä oli hätänä, ja
samassa livahti Villi häntä pystyssä iloisena huoneeseen.

-- Villi, -- huudahti Lalli ja unohti jälleennäkemisen ilossa häpeänsä
ja pettymyksensä ja särkevän polvensa, -- miten sinä vältit haikalan?
Mutta Villi vain kehräsi ja silitti kylkiään häntä vastaan.

Isä ja äiti, jotka juuri aikoivat Lallia nuhdella karttapallon
rikkomisesta, katselivat ihmeissään tätä näytelmää.

-- Ne kaiketi ovat kuitenkin olleet hyvin selviä unia, -- sanoi isä
vihdoin, -- ja Lalli-parka uskoi itse varmasti siihen mitä hän jutteli.
Sinun on kerrottava, poikaseni, seikkailusi vielä kerran oikein juurta
jaksain.

Sitten istuutuivat he kaikki kolme sohvaan, ja Villi hypähti äidin
syliin, ja Lalli kertoi kaikista seikkailuistaan yhtä perinpohjin, kuin
ne tässä on esitetty.








End of the Project Gutenberg EBook of Pikku Lallin maapallo, by Mikael Sand

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU LALLIN MAAPALLO ***

***** This file should be named 56944-8.txt or 56944-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/6/9/4/56944/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.